KAUNIS RIETAS ONNELLINEN (2026), 117 min.
Ohjaus: Selma Vilhunen
Kun olin lähdössä katsomaan elokuvaa, kävin työpaikalla kahvipöytäkeskustelun. Kahvihuoneen parlamentti oli yksimielisesti sitä mieltä, että elämäkertaelokuva on huono jos a. nimihenkilöä esittävä näyttelijä ei muistuta tarpeeksi esikuvaansa ja b. tapahtumat eivät vastaa täsmällisesti todellisuutta. Itse olin vahvasti eri mieltä, mutta auttamattomasti vähemmistössä. Jos valtaväestön ääntä kuuntelee, Kaija Koon elämään löyhästi pohjautuva ”Kaunis Rietas Onnellinen” ei ole hyvä elokuva. Mutta minäpä en kuuntele ja annoin itselleni luvan nauttia näkemästäni.
”Kaunis Rietas Onnellinen” on fiktiota, katsojille kerrotaan jo ennen alkutekstejä. Tämä lienee nykymaailmassa välttämätöntä, mutta siitä huolimatta varmasti monet katsojat suhtautuvat näkemäänsä kuin dokumenttiin. Uskovat kaiken tapahtuneen kuten elokuvassa kerrottiin. Toinen yleisön ääripää lieneekin sitten vannoutuneet fanit, jotka katsovat elokuvaa suurennuslasin läpi, ja takertuvat pieniinkin tosielämästä poikkeaviin yksityiskohtiin. Tuo kappale ei voinut soida tuona vuonna, koska se julkaistiin vasta seuraavana, tai muuta vastaavaa.
Itse yritin nollata omat aivoni historialta ja keskittyä nauttimaan elokuvasta elokuvana. Sellaisena ”Kaunis Rietas Onnellinen” toimi erinomaisesti. Se kertoi yhden traagisen rakkaustarinan, jossa muusikoiden urat olivat vain sivujuonteena. Kaija Koo ja Markku Impiö tutustuivat bändikuvioissa 1980-luvulla, muuttivat yhteen, menivät naimisiin, saivat lapsen, menestyivät työssään, mutta varjojakin paratiisissa riitti. Jälleen kerran suurimmat ongelmat aiheutti alkoholi, mutta poikkeavaa suomalaisesta laulajasta kertovassa elämäkertaleffa oli se että artisti itse ei ollut se joka ryyppäsi. Kuvaus elämästä narsistisen alkoholistin rinnalla on varsin uniikki näkökulma tähän kaanoniin.
Oona Airola Kaija Koon roolissa on koko elokuvan sydän ja sielu. Kaija Koota hän ei muistuta, mutta on työssään ilmiömäinen. Jussin voi lähettää hänelle jo nyt, ei tarvitse nimetä muita ehdokkaita. En ole koskaan ollut Suomen suurin Kaija Koo -fani, mutta jos oikea Kaija on vähänkään kuin Airolan versio, liityn fanclubiin saman tien. Airola sai hahmonsa elämäänsä vaikka pelkillä silmillään. Kyyneliin liikuttavia kohtauksia oli kymmeniä. Itkevän fanin lohduttaminen Anttilan nimmarijonossa. Etäisen äidin yllättävä ja ohimennen heitetty kohteliaisuus kesken keittiöpuuhien. Puhe yleisölle pienimuotoisella keikalla. Avautuminen Markulle sairaalavuoteella, ja niin edelleen.
Elokuvasta aisti ennen kaikkea, että tekijät ovat tehtäviensä tasalla. Ohjaaja Selma Vilhunen on itse asiassa ollut jopa Oscar-ehdokkaana mainiosta lyhytelokuvastaan ”Pitääkö mun kaikki hoitaa?”. Pitkistä elokuvasta maininnat ansaitsevat ”Tyttö nimeltä Varpu”, ”Hölmö nuori sydän” ja ”Neljä pientä aikuista”. Luonnehtisin hänen tyyliään astetta herkkävaistoisemmaksi, verrattuna muun suomalaisen kaupallisen elokuvan keskitasoon. Tässäkin elokuvassa hahmoille annettiin tilaa hengittää eikä suvantoja karsastettu. Tyypillisesti etenkin tämän kaltaisissa biopic-leffoissa on tapana juoksuttaa tapahtumia läpi tavattomalla kiireellä, jolloin koko elokuvasta tulee vain hauskoja sattumuksia summaava sikermä.
Tällä kertaa oleellisinta ei ollut luetteloida kaikkia Kaija Koon uran käännekohtia ja suurimpia hittejä, vaikka toki nekin saivat tilaa. Etenkin uran läpimurtovaiheet. Toisaalta tämä aiheutti myös vähän ongelmia, sillä suvantojen kustannuksella Kaijan ja Markun kahdenkymmenen vuoden avioliitto singahti hempeän romanttisesta alusta karuun loppuunsa aikamoista haipakkaa. Ja välissä piti vielä laulaa studiossa tai keikkalavoilla niitä Kaija Koon tunnetuimpia biisejä. Vuodet vierivät ja niiden kulun saattoi huomata vain kankaalla vilahtavasta vuosiluvusta. Markku Impiön kampauksesta sitä ei voinut todeta, sillä se ei muuttunut ensimmäisten kymmenen vuoden aikana piiruakaan.
Jari Virman Impiön roolissa oli mukiinmenevä, tosin nuoruusvuosien kohtauksiin aivan liian iäkäs. Ei loistava, mutta ei myöskään häiritsevän huono. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan, vaikka toisaalta oli hyväkin ettei hän ollut Ike Turnerin kaltainen ultime asshole. Se oli hyväkin asia, että hahmossa oli mukavia ja inhimillisiä piirteitä, mutta jäi vähän epäselväksi oliko Markku Impiö tekijöiden mielestä mulkku vai ei. He eivät oikein ehtineet pohjustaa miksi Markku joutui sairaalaan ja menetti puhekykynsä, ja ennen kaikkea miten hän sai sen takaisin ja pystyi viimeisenä valkokankaalla tapahtuvana tekonaan soittamaan Kaijalle vittuilupuhelun. Olisin itse ehkä kirjoittanut käsikirjoitukseen puhdistavan sovinnon.
”Kaunis Rietas Onnellinen” on hankala arvioitava. Puolet sen kestosta on loistavaa kerrontaa, yksi neljännes on mukiinmenevän tavanomaista ja yksi neljännes melko heikkoa. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on luvalla sanoen hieman epätasainen, vaikka sivuuttaisi kaikki epäloogisuudet ja hätäiset aikaharppaukset. Alku oli kovin verkkainen, keskikohta hyvinkin vauhdikas ja loppu vähän juosten kustu. Etenkin aivan viimeinen kliimaksi, jossa hypätään suoraan vuoden 2010 ”Vapaa”-hitin comebackista Olympia-stadionille. Ikään kuin elokuvantekijät olisivat leikkauspöydällä vilkaisseet laskuria. ”Ei helvetti. Tää kestää jo melkein kaksi tuntia. Nyt sinne Stadionille!”
Joistakin nuivista kommenteistani huolimatta ”Kaunis Rietas Onnellinen” on suomalainen elämäkertaelokuva sieltä paremmasta päästä. Toivottavasti elokuvantekijät ottavat tästä oppia tuleviin teoksiinsa ja tekevät jatkossa vieläkin parempia elämäkertaleffoja. Sellaiset kuitenkin kiinnostavat tämän päivän yleisöä ja hyvä niin. Käsikirjoittajien ei välttämättä tarvitse keksiä kaikkea mielikuvituksissaan, sillä historiassakin riittää ammennettavaa. Vielä kun katsojatkin muistaisivat, että tämä ei ole faktaa vaan fiktiota.
LUE LISÄÄ: Kaija Koo levystä levyyn – Kaikki albumit ja hitit vuosien varrelta
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti