SPRINGSTEEN: DELIVER ME FROM NOWHERE (2025), 119 min.
Ohjaus: Scott Cooper
Muusikoista kertovat elämäkertaelokuvat eli biopicit ovat viime vuosina olleet kovassa huudossa, vaikka melko usein vastaanotto katsojienkaan keskuudessa ei ole ollut pelkästään positiivista. Kriitikoista puhumattakaan. Minä en pidä itseäni suurena kriitikkona enkä minään elokuvataiteen asiantuntijana, joten saatan nauttia vähän taiteellisesti keskinkertaisemmastakin leffasta jos on viihdyttävä tai vaikkapa sivistävä. Sivistävällä tarkoitan tässä yhteydessä, että voin oppia elokuvasta jotain. Olkoon se sitten pieni historian oppitunti tai vaikkapa opas ihmissuhteisiin.
No sekin on monesti todettu, että tällaiset biopic-rainat eivät toimi historian oppitunteina. Niissä on vedetty mutkat suoriksi tai jopa vääristelty historiaa. Monille elokuvienystäville tuntuukin olevan tärkeää, että asiat kerrotaan oikein ja palautetta tulee, jos päähenkilö ei näytä esikuvaltaan tai vuonna 1986 discossa soi vuonna 1987 julkaistu biisi. Minä ainakin pyrin olemaan takertumatta pikkuseikkoihin ja annan elokuvantekijöille vapauden toteuttaa visiotaan elokuvan keinoin.
Yleisin purnauksen syy tosielämän henkilöistä kertovissa elokuvissa on kuitenkin, että liian paljon yritetään tiivistää liian pieneen tilaan. Toisin sanoen yritetään mahduttaa yhden ihmisen elämä pariin tuntiin. ”Springsteen: Deliver me from Nowhere” -elokuvassa tätä on yritetty välttää keskittymällä vain parin vuoden periodiin muusikkolegendan elämässä. Lapsuudesta näytetään vain pieniä välähdyksiä miehen muistoissa.
Tarina saa alkunsa vuodesta 1981, kun Bruce Springsteen soittaa kiertueensa viimeisen keikan viimeisen biisin ”Born to Run” ja ryhtyy valmistelemaan seuraavaa albumiaan. Springsteen on juuri lyönyt itsensä lopullisesti läpi ”The River” (1980) -albumillaan, joka nousi Billboard-listan ykköseksi. Hän on supertähteyden kynnyksellä, mutta ei ihan vielä sellainen megatähti kuin tulee muutaman vuoden kuluttua olemaan.
Levy-yhtiö odottaa artistilta jatkoa TOP-5-listahitille ”Hungry Heart”, mutta Springsteenin mielessä liikkuvat toisenlaiset ajatukset. Hän säveltää kappaleita, joissa ei ole radiohittipotentiaalia, vaan ne ovat henkilökohtaisia ja jopa synkkiä. Niistä syntyy laulajan seuraava pitkäsoitto ”Nebraska”.
Taustalla on masennusta ja jos vielä syvemmälle tarkastellaan – lapsuuden vaikea isäsuhde. Näistä elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Scott Cooper yrittää ammentaa draamalle kaarta. Vuonna 2009 Cooper kirjoitti ja ohjasi esikoisenaan fiktiivisestä kantrimuusikosta kertovan elokuvan ”Crazy Heart”. ”Springsteen” -elokuva pohjautuu Warren Zanesin samannimiseen kirjaan, joka niinikään keskittyi ”Nebraska” -albumin syntyvaiheisiin.
Toisaalta valinta on kiehtova, kun kerrankin keskitytään kunnolla lyhyempään ajanjaksoon. Mutta toisaalta popfanin näkökulmasta kiehtovuus karisee, kun keskitytään juuri vaikean ”Nebraska”-levyn tekoon. Olisipa keskitytty ”Born in the U.S.A.” -kiekkoon. No tavallaan sitäkin sivutaan, sillä kyseinen klassikko ilmestyi kaksi vuotta ”Nebraskan” jälkeen ja osa kappaleista syntyi samoissa sävellyssessioissa. Mm. nimikkobiisi, jota elokuvassakin jo studiossa soitellaan, mutta josta jää vaikutelma että kyseessä on vain jonkinlainen myönnytys taviskatsojien suuntaan. Sillä onhan todellakin niin, että vain paatuneimmat Bruce-fanit jaksaisivat kuunnella pelkkiä ”Nebraska”-biisejä koko elokuvan ajan. Vaikka toisaalta taas itse musiikki jää leffassa keskiverto-biopic-leffaa vähäisemmälle osalle, muun draaman kustannuksella.
Kyse on siis siitä, että Springsteen halusi väen vängällä – vastoin kaikkien odotuksia – julkaista akustisen tunnelmalevyn. Bändikin oli studioon raahattu ja ”Born in the U.S.A.” pantiin purkkiin studioteknikoiden ja tuottajien biopic-stereotyyppisesti nyökytellessä päitään tarkkaamossa kasvot muikeissa hymyissä. Mutta artistipa ei sitä halunnut julkaista, ennen kuin ”Nebraska” saatiin ulos ja juuri sellaisilla saundeilla kuin se sitten lopulta julkaistiinkin. Springsteenin omassa makuuhuoneessaan neliraitanauhurille äänittämänä.
Itse nautin elokuvassa eniten levy-yhtiön ja Springsteenin kädenväännöstä, ja manageri-tuottaja Jon Landaun (Jeremy Strong) painiessa siinä välissä. Itse Springsteenin (Jeremy Allen White) tuskailu sen sijaan ei ollut niin nautinnollista katseltavaa. Päin vastoin hänen käyttäytymisensä oli siinä määrin vieraannuttavaa että häneen oli vaikea samaistua saatikka tuntea sympatiaa. Kohtelee niin kaltoin mukavaa naisystäväänsä Fayetakin (Odessa Young), joka kuuleman mukaan on hahmona yhdistelmä useista Springsteenin tuon ajan tyttöystävistä.
Mutta ei Springsteenkään läpeensä paha voi ihmisenä olla, sillä hän ammentaa inspiraatiota ”Nebraskalle” Suicide-yhtyeen synkästä klassikkodebyytistä. Lähinnä suoratoistopalvelusarjasta ”The Bear” tunnettu Jeremy Allen White personoi esikuvaansa ihan mallikkaasti. Vaikka yhdennäköisyys Springsteeniin ei olekaan täydellinen, on White opetellut artistin elekielen huolellisesti. Etenkin laulukohtauksissa hän on hyvinkin Brucehtava ja saa kasvoilleen väännettyä tismalleen samanlaisen tuskaisen irvistyksen kuin oikea Springsteen.
Suosikkihahmokseni nousee Fayen ohella Paul Walter Hauserin sympaattisesti esittämä Mike Batlan, joka toimi Springsteenin teknikkona ja ainoana avustajana ”Nebraskan” synnytyksessä. Jeremy Strongin roolisuoritusta manageri-Landauna on useissa yhteyksissä kritisoitu, mutta minusta hän toi lakonisen tasaisella esityksellään elokuvaan ryhtiä, inhimillisyyttä ja järjen ääntä. En ole lainkaan perehtynyt millainen hahmo Landau oli tosielämässä, mutta jos artistilla olisi Landaun kaltainen manageri, ei hänellä olisi hätäpäivää. Springsteenin mieleltään ailahteleva isä Douglas (Stephen Graham) on draaman näkökulmasta tarinan antagonisti, mutta ei tietenkään mitenkään läpeensä paha. Myöhemminhän selvisi, että tosielämässä Douglas Springsteen kärsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Mielestäni elokuva oli kokonaisuutena vähän tylsä. Aloin jo loppuvaiheessa pohtimaan, olisiko sittenkin ollut parempi ottaa mukaan laajempi otanta Springsteenin uraa tai vaihtoehtoisesti tehdä tästä elokuvasta napakampi ja lyhyempi. Nyt aikaa kuluu turhanpäiväiseksi jäävään tuskailuun, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Lopulta Springsteen päätyy terapiaan, murtuu kyyneliin ja simsalabim – ruutuun pärähtää teksti ”Kymmenen kuukautta myöhemmin”. Kaikki on hyvin ja maailmanvalloitus voi alkaa. Itselleni jäi osittain mysteeriksi, mikä olikaan ongelma ja ennen kaikkea miten se ratkaistiin.
Oikeat elokuvakriitikot ovat olleet pääsääntöisesti mielissään näistä valinnoista. Peruspopparina asetun vastahankaan ja olen eri mieltä. Paljon olisi voinut tehdä toisinkin ja silti monissa tilanteissa turvaudutaan tutun turvallisiin biopic-ratkaisuihin. Levy-yhtiön sedät ovat edelleen ahneita ja hitti tunnistetaan jo studiossa, jossa se tietenkin soitetaan livenä purkkiin yhdellä otolla koko bändin voimin. Minulle jäi vaikutelma, että ollaan ikään kuin olevinaan hienompia elämäkertureita kuin muut, sitä kuitenkaan olematta.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti