NÖTHIN’ BUT A GOOD TIME – THE UNCENSORED STORY OF ’80s HAIR METAL (2024)
Ohjaus: Jeff Tremaine
”Tukkahevin hullu 80-luku” suomenkielisen nimen saanut kolmeosainen amerikkalainen dokumenttisarja keskittyy 1980-luvun melodiseen hard rockiin, jota siis myös tukkaheviksi kutsuttiin. Muusikoiden pitkien ja tuohon aikaan usein myös tuuheaksi tupeerattujen hiuskuontaloiden ansiosta. Onpa genreä kutsuttu myös sukkahousuheviksi, sillä musikanttien keskuudessa suosittuja olivat myös alaraajoja peittävät tiukkaakin tiukemmat spandexit tai nahkahousut, jotka parhaimmillaan jättivät takapuolen kannikat paljaiksi.
MTV Music Television tuotantoa oleva Jeff Tremainen ohjaama dokumenttisarja ”Nöthing But a Good Time – The Uncensored Story of ’80s Hair Metal” ei oikeastaan tarjoile vähänkin aiheeseen perehtyneelle paljon varteenotettavaa uutta tietoa. Kuvasto on sensaationhakuista ja pirstoutunutta. Pääpaino tuntuu olevan etsiä tukkahevin tekijöiden edesottamuksista mahdollisimman räävittömiä yksittäistapauksia. Kaikki vakavasti musiikintekemiseen liittyvä on hurjien päihdesekoilujen keskellä sivuseikka. Levytyksiä ja keikkoja tehtiin kuitenkin tietääkseni myös aika paljon.
Saatan nykyään olla aikamoinen kukkahattusetä, mutta ruudussa takavuosien huumetoilailulle kihertävät muusikot eivät saa minulta yhtään sympatiaa. En pidä hauskana, että Ozzy Osbourne on hotellissa paskantanut käytävälle kiillotukseen yön ajaksi odottaviin kenkiin tai sitä, että vuokratalosta on irrotettu vessanpöntöt ja heitetty ne pihalle, tai ihmisten puremista verisille haavoille tai… Huumeiden vaaroistakin kerrotaan hymyssä suin. Ei kannata lapset moiseen ryhtyä. Ei ainakaan crackia kokeilla – se on pahin.
Liikkeelle lähdetään jaksolla ”The Sunset Strip”, jolla viitataan tietenkin Los Angelesin yöelämän keskukseen. Siellä sijaitsi lähekkäin monta klubia, joilla soittaneet bändit ponnistivat kansalliseen ja jopa kansainväliseen suosioon. Alkuun dokumenttikin vaikuttaa johdonmukaiselta, kun alaotsikot esittelevät tärkeimpiä tukkahevi-genreen vaikuttaneita yhtyeitä. Heti kättelyssä keskitytään Mötley Crüe -orkesteriin, jota useat näyttävät pitävän koko musiikkityylin ensimmäisenä edustajana.
Perään listataan omissa ytimekkään lyhyissä katsauksissaan W.A.S.P., Quiet Riot, Ratt, Dokken ja Great White, mutta sitten suunta muuttuu. Oliko tässä nyt sitten kaikki ensimmäisen aallon tukkahevibändit? Ei toki, mutta niitä loppuja ei vaivauduta erikseen mainitsemaan. Miksiköhän tälle bändejä yksilöivälle polulle lähdettiin sitten alun perinkään, kun sillä ei maltettu pysyä? Itse mietin kovastikin näitä valintoja, sillä niistä jäi ulos mielestäni aika monta yhtyettä jotka minä olisin maininnut.
Ja oliko esimerkiksi W.A.S.P. varsinaisesti tukkaheviä? Heidät muistetaan paljon paremmin monista muista yksityiskohdista, kuin hiuksista. Ainakin haaruksiin asennetuista sirkkelinteristä ja raketteja ampuvista munasuojista. Musiikkikin oli pykälää räävittömämpää, kuin perustukkaheviorkesterilla. Kai nämä sitten ovat vähän makuasioita, mihin alalajin lokeroon minkäkin yhtyeen kukin haluaa lokeroida. Ei sillä, että lokerointi olisi tärkeää, mutta jos koko dokumenttisarja nimeä myöten perustuu sellaiseen? Esimerkiksi Twisted Sisteriä ei mainita sanallakaan.
Oma musiikkimakuni on laaja ja vähän piti nyrpistää nenää myös ”uudelle aallolle” irvailulle. 1970-luvulla rock jyräsi, mutta sitten tuli uusi aalto ja pilasi kaiken. Naureskelun kohteena väläytetään Gary Numania, Devoa ja Oingo Boingoa jonkinlaisina outoina lintuina. Tuollaista hölynpölyä ihmiset kuuntelivat, ennen kuin tukkahevi tuli ja pelasti maailman. Minä kuuntelen sujuvasti niin uutta aaltoa kuin tukkaheviäkin edelleen, enkä halua dissata kumpaakaan genreä. Etenkään kun dokumentintekijät ja siihen haastatellut muusikotkaan eivät edes itse pitäneet edustamaansa tukkahevigenreä kovin vakavasti otettavana. Kunhan sekoilivat ja kukkoilivat puolivillaisine soittotaitoineen.
Huumesekoilujen ihannoin lisäksi toinen esiin nouseva aspekti sarjassa on draamanhakuisuus. Jos joku muusikko kuoli traagisissa oloissa, hän saa paljon ruutuaikaa. Tällaisia ovat esimerkiksi lento-onnettomuudessa kuollut kitaristi Randy Rhoads (Quiet Riot & Ozzy Osbourne) ja Hanoi Rocks -rumpali Razzle, jonka kohtalo meille suomalaisille on kenties liiankin tuttu.
Kyllä. Dokumentissa mainitaan myös Hanoi Rocks (torille?) ja vieläpä melko näkyvästi. Michael Monroe on kuvissa ja yhtye esitellään tuntemattomaksi jääneenä suunnannäyttäjänä, mutta jotenkin rivien välissä on tulkittavissa että oleellisempaa mukanaololle on bändin traaginen loppu ja kuolemantuottamuksesta tuomittu Mötley Crüe -laulaja Vince Neil. Oikeudenkäynnit ovat nimittäin myös suosittu aihe dokumentissa. Skid Row -laulaja Sebastian Bachin vankilatuomioon johtaneita sekoiluja setvitään myös minuuttitolkulla.
Aiheesta toiseen nopein leikkauksin poukkoilevaa dokumenttisarjaa on piristetty animaatiojaksoilla, joissa kuvataan esimerkiksi Sebastian Bachin käsirysyä lentokoneessa, Ozzy vääntämässä torttua kenkään ja Poison-yhtyeen jäsenten painiottelua Grammy-gaalan kulisseissa. Onneksi mukana on myös paljon elävää kuvaa 1980-luvulta – se on sarjan kiinnostavinta antia.
Hanoi Rocks tulee mukaan toisessa ”The Second Wave” -nimisessä jaksossa. Siinä kerrotaan tukkahevin saavan glam rock -elementtejä ja tärkeimpänä toisen aallon bändinä esitellään Poison. Nyt ei enää käydä bändejä yksitellen läpi, vaan aiheet ovat yleismaailmallisempia. Paljon puhutaan naisten esineellistämisestä. Kuinka rockarit käyttivät bändäreitä hyväkseen vai käyttivätkö? Monet haastatellut naiset vastavuoroisesti kehuskelevat, kuinka he suorastaan tyrkyttivät itseään rock-tähdille.
Hanoi Rocksista päästään aasinsiltaa myös tukkahevikauden viimeiseen isoon orkesteriin Guns ’n Rosesiin. Izzy Stradlinin ja Andy McCoyn kuvat laitetaan vierekkäin ja tuumataan, kuinka Izzy varasti tyylinsä Andylta.
Seksi on muutenkin päällimmäisenä aiheena. Musiikkivideoilla nähtiin toinen toistaan vähäpukeisempia naisia ja laulujen sanatkin vilisivät tuhmuuksia. Warrant-yhtyeen videolla ”Cherry Pie” esiintyneen mallin haaroväliin tipahtaa kolmion muotoinen kirsikkapiirakan pala. Siitä päästään kätevästi myös naismuusikoiden muodostamiin yhtyeisiin, ns. ”tyttöbändeihin”. Niitä olivat mm. Vixen, Femme Fatale ja Madam X sekä soolorockari Lita Ford. Naisten asema oli tunnetusti musiikkibisneksessä kehno. Vixenin rumpali Roxy Petrucci tuhisee, kuinka heitä kehuttiin sanomalla ”Olette hyviä ollaksenne naisia”. Tai levy-yhtiössä tokaistiin, että ”Meillä on jo tyttöbändi yhtiössä”. Ikään kuin naismuusikoille olisi jokin kiintiö.
Voimaballadit ovat kuuluvat myös oleellisesti tukkahevibändien repertuaariin. Yhtäkkiä jokaisella piti olla omansa. Ne toivat bändeille myös radiosoittoa, sillä menobiisit eivät kanaville kelvanneet. Paitsi tietenkin MTV-musiikkitelevisiokanavalle.
Kolmannessa ja viimeisessä osassa ”The Final Chapter” keskitytäänkin jo koko genren kuolemaan. Skid Row ehti vielä menestyä, ennen kuin yleisö kyllästyi elämöivään tukkaheviin. Jännä, että yhtenä tärkeänä tukkahevibändinä pitämäni Bon Jovi mainitaan vain tässä yhteydessä pikaisesti. Oli kuulemma Jon Bon Jovin ansiota, että Skid Row sai levytyssopimuksen. Toinen paljon ruutuaikaa saava yhtye on jälleen itselleni yllätys. Akustisella ”More Than Words” -hitillään listakärkeen ponnistanut Extreme ei nimittäin ihan ensimmäisenä tule mieleeni tukkahevistä puhuttaessa.
Ääneen pääsee myös Suomessa melko tuntemattomaksi jääneen Trixter-yhtyeen keulahahmo Steve Brown, joka alkoi rockaamaan jo 12-vuotiaana. Trixterin erikoisuutena olikin, että pojat olivat hyvin nuoria. Samoin Tuff -yhtyeen Stevie Rachelle saa paljon asiaansa esille. Häntä pidettiin selkeänä Poison -yhtyeen Bret Michaels -kopiona ja mies myöntääkin olleensa sellainen. Itse asiassa hän sanoo olleensa kopion kopion kopio ja ettei heidän bändinsä oikeastaan edes ollut kovin hyvä. Ehkä oli hyvä, että tukkahevi tuli tiensä päähän?
Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan musiikkikuvioissa puhalsivat jo uudet tuulet ja ”muuan bändi Seattlesta” pyyhki meikkaavilla sukkamiehillä pöytää. Grungen suurlähettiläs Nirvana esitellään aitoja tunteita välittävänä oikeana yhtyeenä meikkaavien elostelijoiden rinnalla. Tukkahevi kuoli dokumentin mukaan käytännössä yhdessä yössä. Konsertteihin ei tullut yleisöä ja kukaan ei ostanut levyjä. Kix-yhtyeen musiikkivideon kuvaukset kuulemma keskeytettiin kesken projektin yhdellä puhelinsoitolla.
Dokumentti näyttää nauttivan erilaisista kohuista. Olivat ne sitten kuolintapauksia, oikeudenkäyntejä tai muita erilaisten päihteiden vaikutuksen alaisuudessa tapahtuneita sekoiluja. Kaikella tällä makustellaan enemmän kuin genren musiikillisilla vaikutuksilla. Paitsi aivan lopussa kun palataan tähän päivään ja nostalgiafestareille, jotka keräävät jälleen suuria yleisöjä. Biisithän olivat sittenkin oikeastaan aika hyviä. No niinhän ne olivat.
Eniten kuitenkin ärsyttää, kun sarja tuntuu luovan uusia urbaanilegendoja, joiden totuuspohja perustuu vain muutaman ihmisen mutu-tuntumaan. Väitetään, että Winger-yhtyeen keikat loppuivat kuin seinään vain siksi että MTV Music Televisionin uudessa animaatiosarjassa Beavis & Butthead pääparia ärsyttänyt typerä nörtti oli pukeutunut Winger-T-paitaan. Meniköhän se nyt ihan noin? Minusta on aina ikävää, jos dokumentti jättää huulille tällaisen kysymyksen. Joka tapauksessa ahmin sarjan yhdeltä istumalta ja katsoin sen varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerran, joten hyvää TV-viihdettä se on. Ei kovin hyvä dokumentti.
Sarja on katsottavissa YLE Areenassa 27.8.208 asti.
Kuuntele Retropopparin soittolistaa ”The Essential ’80s Hair Metal” Spotifyssa:
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti