TOOTSIE
Porin kaupunginteatteri, 13.9.2025
Musikaalit ovat muotia ja vetävät teatterisaleja täyteen niin isoissa kuin pienemmissäkin kaupungeissa. Tuntuu, että jokainen teatteri ottaa näyttämökauteensa ainakin yhden musikaalin ja sen toki oltava myös nimenä vetävä, mielellään kansainväliseen menestykseen pohjautuva. Aihe saisi mielellään olla valmiiksi tuttu vaikkapa elokuvan tai populaarimusiikin maailmasta. Musikaaleja on kahta sorttia. On ns. ”jukebox-musikaaleja”, joiden laulut ovat suurelle yleisölle tuttuja hittejä joko yhdeltä tai useammalta artistilta. Sitten on perinteisesti sävellettyjä musikaaleja, joissa musiikki on tehty varta vasten musikaaliin. Joskus takavuosina musikaalit ovat lähes yksinomaan tuota jälkimmäistä laatua, kun Andrew Lloyd Webber ja kumppanit niitä kynäilivät. Tänä päivänä ei myöskään ole tavatonta, että tuttuun aiheeseen sävelletään uusi musiikki.
Nuoruudessani 1970- ja 1980-luvulla oli jotenkin hienoa, jos kappale oli peräisin musikaalista. Kun kappaleet nousivat ikivihreiden asemaan, nousi samalla myös musikaali arvoasteikossaan. Ei kukaan muista musikaaleja, jotka eivät sisällä ainuttakaan ikivihreää laulua. Nykypäivän teatterimusikaaleista on tullut suuren yleisön kertakäyttöviihdettä, jossa huomio kiinnittyy kaikkeen muuhun kuin musiikkiin. ”Moulin Rouge” tai ”Priscilla – Aavikon kuningatar” olivat näyttäviä spektaakkeleja, mutta mitkäs rallit siellä tanssiesitysten taustalla raikuivatkaan? Jälkimmäisessä ilahdutti ja yllätti Pat Benatarin ”We Belong” – mutta vain koska rakastin sitä laulua jo ennen kuin menin teatteriin.
Porin teatterissa 5.9.2025 ensi-iltansa sai musikaali ”Tootsie”. Se kuuluu kategoriaan valkokankaalta tuttu tarina, uusi musiikki. Estradilla ei siis kuulla Oscar-ehdokkaanakin ollutta Stephen Bishopin esittämää laulua ”It Might Be You” eikä sitä reippaampaa rallia ”Tootsie”, jotka molemmat ovat elokuvan musiikin säveltäneen Dave Grusinin kynästä. ”Tootsie” -musikaalin laulut on säveltänyt ja alun perin englanniksi sanoittanut David Yazbek. ”Tootsie” sai ensi-iltansa Chicagossa vuonna 2018 ja seuraavana vuonna se valloitti Broadwayn. Nimikkoroolin näytellyt Santino Fontana palkittiin osastaan Tony-palkinnolla. Suomessa ”Tootsie” nähtiin vuonna 2023 Lahden teatterissa ja nyt sama Mikko Koivusalon suomennos siis Porissa.
Vuonna 1982 ilmestynyt samanniminen menestyselokuva on komediaklassikko, joka on suurimmista suosikeistani. Olen katsonut sen useita kertoja ja viimeksi viikkoa ennen Porin matkaa. DVD löytyy tietenkin hyllystä. Leffa oli peräti kymmenen Oscarin ehdokas, mutta voitti vain yhden. Jessica Lange pokkasi parhaan naissivun palkinnon, vaikka minusta hän on elokuvassa naispääosassa. Samassa kategoriassa oli ehdolla myös elokuvassa Sandyn roolin esittävä Teri Garr. Joskus Oscar-akatemia kuulemma kikkailee näillä kategorioilla saadakseen kaikille haluamilleen tyypeille ehdokkuudet. Myös ”Tootsie” -elokuvan päätähti Dustin Hoffman oli tietenkin ehdokkaana omassa sarjassaan.
”Tootsien” eli Dorothy Michaelsin hahmo onkin molemmissa versioissa tarinan kiistaton kiintopiste, joka on mukana lähestulkoon jokaisessa kohtauksessa. Dorothy Michaels on siis oikeasti työtön näyttelijä Michael Dorsey, joka pukeutuu naiseksi saadakseen roolin ja onnistuukin hämäämään kaikkia. Elokuvaversiossa rooli napsahtaa menestyksekkäästä sairaalamaailmaan sijoittuvasta saippuasarjasta, mutta musikaalissa se tulee – yllätys, yllätys – Broadway-musikaalista. Muutos on ihan onnistunut ja ainakin lauluja saadaan ujutettua tarinaan lisää luontevasti tätä kautta.
Suurin syy miksi päätin matkustaa Poriin asti teatteriin oli ”Tootsie” -musikaalin päätähti Joonas Nordman, joka on ykkössuosikkini tämän hetken suomalaisista näyttelijöistä ja koomikoista. En liene missannut yhtäkään sketsisarjaa, visailua tai talk show’ta jossa on ollut mahdollista nähdä Joonas. Valitettavasti en sitten kuitenkaan häntä Porissa nähnyt. Pettymys oli VALTAVA, kun vasta saliin astuessani näin kyltin jossa kerrottiin ympäripyöreästi ”Tänään Oskari Penttilä Michael Dorsey/Dorothy Michaels rooleissa”. Olin ehkä niin puulla päähän lyöty, että jouduin kysymään vaimoltani ”Mitä tuo kyltti tarkoittaa?” No sehän tarkoitti sitä, että Joonas Nordman ei esiintynyt tuona iltana.
Kyseessä oli ilmeisesti sairastapaus ja ymmärrän toki aivan hyvin sen, että näin voi käydä. Eihän sille kukaan mitään mahda? Syytän myös itseäni, sillä ehdin jo maalaamaan piruja seinälle. Lueskelin aiemmin päivällä Porin teatterin syksyn ohjelmalehtistä, jonka takakannessa oli varattu yllättävän näyttävä palsta tällaiselle tapaukselle. Porin teatteri pidättää oikeudet vaihtaa näyttelijät ilman eri ilmoitus tms. Asettelin foliohattuni tiukemmin päähäni ja mietin, että pidettiinkö tällaista tilannetta jo hyvinkin todennäköisenä? Ainakin teatteri varautui valitusten tulvaan. Varmasti nuo ovat aivan normaalikäytäntöjä teatterimaailmassa, mutta en muista aiemmin siitä näin näyttävästi olisi etukäteen varoitettu?
Ongelmaksi kohdallani (ja vessajonossa myös monien muiden ongelmaksi) muodostui se, että koko produktio oli niin selkeästi Joonas Nordman vetoinen. Kaikessa promootiomateriaalissa esiintyi vain Nordman. Ikään kuin muita ihmisiä ei edes esiintyisi koko näytelmässä. Maanlaajuisesti tunnetun julkkiksen varaan rakennettu tuotanto olisi ansainnut paremman turvaverkon. Kenties vuorotteleva päätähti, joka olisi myös ollut edes jossain määrin tunnettu henkilö. Oskari Penttilä joutui erittäin epäkiitolliseen asemaan hypätessään ensemblesta Tootsien korkkareihin. Hän suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin nyt tällaisessa tilanteessa voi suoriutua, mutta omaa latistunutta tunnelmaani hän ei kyennyt nostamaan.
Joissakin ennakkoarvosteluissa oli kritisoitu Joonas Nordmanin laulua ja esityksen jälkeen joku katsoja totesikin, että Oskari Penttilä oli siinä mielessä hyvä tuuraaja että hän osasi laulaa. Tuossa oli totuuden siemen. Penttilä lauloi osuutensa oikein mukiinmenevästi ja Dorothyn dramaattisimmassa soolonumerossa ”Voimaannutaan” kuulin hänen äänessään paksua lämpöä ja erittäin miellyttävää vibraa. Mutta vaikka musikaalia meninkin katsomaan, en silti odottanut tällä kertaa eniten virtuoosimaisia laulusuorituksia. Odotin saavani nauraa sydämeni kyllyydestä. Penttilä ei ollut kovin hauska.
Esimerkiksi toisen puoliajan alkuun sijoitettu kohtaus, jossa Michael ja hänen kämppäkaverinsa Jeff (Ville Orttenvuori) vain istuvat sohvalla hiljaa olutta siemaillen pohtimassa, minkälaiseen solmuun Michael/Dorothy on asiansa saanut. Kuvittelin mielessäni koko ajan tilanteeseen Nordmanin ja sen miten hän pienillä ilmeilläkin olisi laittanut porukan ulvomaan naurusta. Nyt kaksikko vain istui ja istui ja istui melko loputtomalta tuntuvan ajan, yleisönkin istuessa hiirenhiljaa. Väistämättä tuli mieleen tilanne, että olisin tilannut Joonas Nordmanin Temusta.
Musikaalin muissakin rooleissa nähtiin muutama vieraileva tähti Porin oman kaartin lisäksi. Heistä nimekkäimpiin kuuluu Tuukka Raitala, joka erottuikin kokemuksellaan edukseen veemäisen musikaaliohjaajan Ron Carlislen roolissa. Myös hömelön tosi-tv-tähden Max Van Hornin roolissa esiintynyt Joonatan Perälä onnistui maininnan arvoisesti suorituksessaan. Muut näyttelijät täyttivät paikkansa kelvollisesti, mutta eivät häikäisseet. Lauluvireessä ei ollut aihetta valitukselle ja Osku Heiskasen koreografiat olivat sen verran simppelit, että niistä suoriuduttiin.
Tiedostan kuulonalenemani, mutta aiemmin minulla ei ole ollut ongelmia kuulla repliikkejä teatterissa tai elokuvissa. Tällä kertaa muutaman näyttelijän vuorosanat jäivät osittain kuulematta. Ilmeisesti Ville Orttenvuoren Jeff lohkoi hauskoja juttuja, kun yleisöstä kuului naurahtelua, mutta minulta ne menivät ohitse. Sen sijaan esimerkiksi napakasti replikoineet Raitala ja Sandyn roolin tehnyt Maria Pere saivat viestinsä perille minullekin. Terveisiä vaan äänitarkkaamoon. Musiikki ja laulut soivat erittäin tasapainoisesti. Kiitokset myös Pekka Siistosen johtamalle kahdeksanjäseniselle orkesterille.
David Yazbekin säveltämä musiikki oli mielestäni mielenkiinnoton, mutta se ei sentään ole Porin teatterin syy. Kappaleet muistuttivat toisiaan ja välillä tuntui, että koko teos sisältää vain kaksi sävellystä. Sen dramaattisemman ”Voimaannutaan” -tyyppisen balladin ja rämpättävämmän ”Näin se menee” -rallin, joka oli Sandyn soolobravuuri. Loput olivat erilaisia variaatioita näistä. Positiivista oli, että lyriikat kuljettivat poikkeuksellisen hienosti tarinaa eteenpäin.
Ehdottomasti onnistunein osa-alue produktiossa oli mielestäni lavastus, joka oli suorastaan häikäisevän innovatiivinen ja oivaltava. Erilaisia setuppeja ilmestyi New Yorkin silhuettia esittävistä sivuseinistä ja katosta tuon tuosta. Se ei kuitenkaan tuntunut liialliselta miljöiden yltäkylläisyydeltä, vaan lavastus oli kauttaaltaan tasapainoinen ja yksityiskohtainen. Esimerkiksi vähävaraisten Michaelin ja Jeffin keittiön nuudelivarastot olivat pikantti lisä. Ville Virtasen valosuunnittelu tuki lavastusta hillityn tyylikkäästi.
Ikävä kyllä aivan samaa en voi todeta puvustuksesta. Välillä tuli mieleen, että oliko esityksessä edes puvustajaa vai olivatko näyttelijät napanneet kaapista mitä käteen sattuu. Vain muutamassa kohtauksessa puvut olivat harkitumman oloisia. Esimerkiksi Dorothyn viuhkatanssissa. Olen yksityiskohtien ihminen ja silmiin pistivät muutamat epäkohdat. Miksi Juliella (Heidi Rantakeisu) oli koko näytelmän ajan jalassa mustat legginsit. Jopa pianobaarikohtauksessa, jossa hän muuten on pukeutunut glittermekkoon ja saapikkaisiin. Ehdotan niiden vaihtoa ihonvärisiin sukkahousuihin. Sukkahousuista puheenollen kaikkein kiusallisinta oli, kun Dorothyn sukkikset olivat koko näytelmän ajan nilkkojen kohdalla pahasti makkaralla. Ovatko Nordman nilkat vantterarakenteisemmat kuin Penttilän ja sijaiselle ei ole hankittu omia sukkahousuja?
Vaikka tässä purnaamasta päästyänikin jaksan purnata, niin en vain pääse ylitse päätähden sairastumisesta. Näin käy, kun koko produktio rakennetaan yhden kortin varaan. Tänä syksynä olen suunnitellut meneväni vielä Turun kaupunginteatteriin katsomaan The Addams Family musikaalin, jonka miehitykseen kuuluu useampikin tunnettu nimi. Näin ollen se ei kirpaise niin pahasti, jos joku heistä sairastuu. Lisäksi varattuna on matka Lappeenrantaan ja toisen kasarihittileffan musikaaliversion ”9 to 5 – Hommat hoituu” näytökseen. Siinä ei puolestaan ole yhtään suurta nimeä, niin kenet tahansa voi minun puolestani korvata. Tulipa muuten mieleen, että ”Tootsie” ja ”9 to 5” -musikaaleista löytyy yhdistävä tekijä. Molempien 1980-luvun elokuvaversioissa Dabney Coleman esitti ”pahista”.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 