JOHN TAYLOR: IN THE PLEASURE GROOVE – LOVE, DEATH & DURAN DURAN (Sphere 2012)
Minulta kysyttiin taannoin, montako Duran Duran aiheista kirjaa olen lukenut. Hieman nolostellen ja punastellen vastasin, että en ainuttakaan. Tämä emämunaushan piti korjata saman tien, kuten pahoihin tapoihini kuuluu. Pian Amazon toimitti minulle viisi erilaista opusta. Kaksi yleispätevää epävirallista Duran Duran -historiikkia, yhden Duran Duranin levyjulkaisuihin keskittyvän kirjan sekä John ja Andy Taylorin omaelämäkerrat. Ensimmäinen niistä, John Taylorin tarina, on nyt luettu.
”In the Pleasure Groove – Love, Death & Duran Duran” on rakenteeltaan hyvin perinteinen muusikkoelämäkerta. Taylor käy siinä läpi kaikki vaiheensa lapsuudesta vuoteen 2012 saakka, jolloin kirjan ensimmäinen painos on julkaistu. Monia vastaavia lukeneena, aloin nyt vasta miettimään että miksi muusikot keskittyvät niin usein elämänsä alkutaipaleeseen tarkemmin ja loppua kohden ote herpaantuu. Väsyykö kirjoittaja kertomaan edesottamuksistaan vai ovatko ensiaskeleet jotenkin merkittävämpiä kuin myöhemmät?
Taylorin tapauksessakin kirjassa ollaan edetty reilusti yli puolen välin ja Duran Duranin toinen albumi ”Rio” on vasta tekeillä. Täytyy toki myöntää, että kyllä lukijanakin olen enemmän kiinnostunut esimerkiksi bändin syntyhistoriasta, kuin myöhemmistä pienemmän menestyksen vaiheista. Mutta en silti näitä tuoreempia tapauksiakaan olisi näin nopein olankohautuksin sivuuttanut. Eräänlaisena dramaturgisena elementtinä kirjan prologi kertoo Duran Duranin latautumisesta ensimmäiseen isoon keikkaansa ja epilogi vastaavasti 30 vuotta myöhemmin isoon keikkaan. Siihen väliin mahtuu monenlaista nousua ja laskua.
Ensimmäinen luku on nimetty ”Brighton, 29. Kesäkuuta, 1981”. Taylor ja muut duranit eivät lavan takana tienneet mitä odottaa, mutta kun he astuivat estradille vastassa oli suoraa huutoa kiljuva fanimeri. Silloin Taylor tiesi läpimurron tapahtuneen. Lopun Coachella-konsertissa yleisössä velloo 30.000 katsojaa, joista suurin osa osaa bändin soittamat kappaleet ulkoa. Elämäkerturi osaa kyllä kirjoittaa. Hän kuvailee näitä, kuten muitakin elämänsä tapahtumia eläväisesti ja värikkäin sanankääntein. Huumoria ja itseironiaakaan unohtamatta.
John Taylor oli ainoa lapsi ja kirjassa käy ilmi, miten paljon hän palvoi vanhempiaan. He tuntuivat olevan hänelle kaikki kaikessa aina vanhempien poismenoon asti. Lapsena Taylor oli ujo nörtti, jolla oli poikkeuksellisen huono näkö ja hän käytti paksuja silmälaseja vahvuudeltaan -10. Äiti oli syvästi uskovainen ja raahasi poikaa joka sunnuntai kirkkoon. Isä ei puolestaan ollut uskonnollinen eikä osallistunut kirkonmenoihin.
Kirjassa vanhempienkin tarinalle uhrataan epätavallisen paljon palstatilaa ja niissä käsitellään mm. keskusteluja myöhemmin muistisairauteen sairastuneen isän kanssa. Mielestäni vähän tarpeetonta ja itsekin muistisairaiden vanhempien lapsena, toteaisin että keskustelujen väittelevä sävy oli tarpeetonta. Ei muistisairaalle kannata tuputtaa muistoja. Isän hautajaisetkin saavat oman kappaleen. Siellä Simon Le Bon lauloi ”Save a Prayerin” eikä tilaisuudessa ollut ainuttakaan kuivaa silmää.
Yllättävän paljon ja yllättävän avoimesti John Taylor kertoo myös hyvin varhain alkaneesta päihderiippuvuudestaan. Ensin alkoholi vei mukanaan ja huumeet tulivat kuvioihin jo 1980-luvun alussa. Riippuvuutta kesti 1990-luvulle asti, jolloin Taylor hakeutui katkaisuhoitoon. Hoitoon hän hakeutui itse ja jopa hänen bändikaverinsa Nick Rhodes yllättyi, että oliko tilanne oikeasti niin paha. Sitä seuraakin kirjan pitkästyttävin osuus, kun Taylor kertoo oleskelustaan katkaisuklinikalla.
Nuorena ilmeisen vähälle huomiolle kauniimman sukupuolen keskuudessa jäänyt Taylor käytti myös tähtistatustaan häikäilemättä hyväkseen ja sänkykaverit vaihtuivat kiertueilla tiuhaan tahtiin. Hurjaa häntäheikkiyttäänkään basisti ei häpeillä kertoa. Siitä lienee varmasti osittain myös seuraus, että hän oli vakavammissakin parisuhteissaan jossain määrin sitoutumiskammoinen ja välillä myöskin petollinen kumppani.
Duran Duranin ja Taylorin muiden musiikkiprojektien julkaisut jaksottavat tarinaa, ja hän kyllä muistaa yllättävän hyvin mainita ne kaikki. Tärkeimmistä vähän perusteellisemmin, mutta unhoon jääneet vain ohimennen. Samaten Duran Duranin miehistönvaihdokset käydään läpi ja kaikista bändissä soittaneista kerrotaan ainakin jotain. Myös se, että äänivalta yhtyeen asioissa oli ja on kai edelleenkin vain yhtyeen perustajajäsenillä. Myöhemmin mukaan tulleet saavat vain soittaa. Parilla levyllä rummuttanut Steve Ferrone jopa asui Taylorin kämppäkaverina.
Missään vaiheessa Taylor ei kuitenkaan riitaantunut kenenkään kanssa, vaan pikemminkin kehuu kaikkia bändikavereitaan. Simon Le Bonkin on hänen mukaansa maailman mukavin ja sovittelevin ihminen. Itselle on jotenkin jäänyt julkisuudessa aivan toisenlainen käsitys, mutta mahtavaa jos näin on. Siinä vaiheessa kun Taylor jättäytyi muutamaksi vuodeksi pois Duran Duranista, hän kaipasi aina yhtyettään. Hän lähtikin kiljuen mukaan vuoden 2004 comeback-albumille, jolla soitti koko alkuperäinen ”Fab-5”.
Tärkeimmät sivuprojektit olivat tietenkin The Power Station ja Sex Pistolsin Steve Jonesin kanssa perustettu Neurotic Outsiders. Tekihän Taylor myös yhden soolosinglen, mutta toteaa olevansa ehdottomasti enemmän bändimuusikko, kuin sooloartisti. Omien sanojensa mukaan hän on aina perustamassa bändiä, jos ei jo kuulu sellaiseen. Kaikista toilailuista huolimatta herrasta jää kirjan pohjalta hyvin positiivinen kuva. Hän suhtautuu elämään jotenkin hyvällä asenteella ja on ystävällinen kanssaihmisilleen.
Ehdin ennen tämän tekstin kirjoittamista aloitella toisen Duran Duran -muusikon elämäkertaa ja siitä aistii heti ensimmäisiltä sivuilta ihan toisenlaisen miehen. Miehen, joka ei pysty edes keskustelemaan bändikavereidensa kanssa. Olen tähän blogiini kirjoittanut omat artikkelit kaikista Duran Duranin albumeista, mutta uskon että nämä kaikki kirjat luettuani voisin täydentää tekstejä melkoisesti. Nähtäväksi vain jää, riittääkö siihen koskaan tarpeeksi aikaa.
LUE LISÄÄ: Duran Duranin kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa
Yhteenvetona voisin todeta, että John Taylorin omaelämäkerta on rakenteeltaan tavanomainen, mutta mukavan letkeästi kirjoitettu. Se oli helppo lukea ja koska aihekin oli itselle niin rakas, niin se kävi nopeasti. Urakkaa helpotti myös lyhyet kappalejaot, joiden ansiosta lukemista oli helppo jaksottaa oman aikataulun mukaisesti.
Minulla oli kirjasta pehmeäkantinen pokkariversio, johon oli painettu tavalliselle paperille myös valokuvat. Niitä oli epätyypillisesti ripoteltu pitkin kirjaa aina aikakauteen sopivasti. Karkealle paperille painettuina ne vain olivat valitettavan suttuisia, eikä niistä tahtonut aina saada edes kunnolla selvää. Keskellä kirjaa oli myös pari useamman sivun kuvaliitettä, jotka nekin olivat pehmeällä paperilla.
Voin suositella kirjaa kaikille Duran Duran ja John Taylor faneille. Muut eivät varmasti siitä paljoakaan kostu.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
KUUNTELE RETROPOPPARIN SOITTOLISTAA ”THE ESSENTIAL DURAN DURAN” SPOTIFYSSA:
KUUNTELE RETROPOPPARIN PODCASTIA SPOTIFYSSA:
RETROPOPPARI 