Irene Cara syntyi 18.3.1959 New Yorkin Bronxissa viisilapsisen perheen kuopuksena. Eksoottisen ulkomuotonsa ja musikaalisuuden hän peri Puerto Ricolais juuret omaavalta isältään Gasparilta, joka hallitsi saksofonin soiton, mutta työskenteli silti terästehtaalla. Irenen äiti Louise, joka työskenteli elokuvateatterin paikannäyttäjänä, oli kuubalainen. Tanssitunnit Irene aloitti jo viisivuotiaana ja työt esiintyvänä taiteilijana starttasivat jo lapsena. Hän lauloi ja tanssi televisiossa jo alle 10-vuotiaana espanjankielisillä kanavilla. Samoihin aikoihin hän teki ensilevytyksensä, espanjankielisen albumin ”Esta Es Irene” vuonna 1968.
Vuonna 1971, Irenen ollessa 12-vuotias, hän oli opettavaisen lasten- ja nuortensarjan The Electric Companyn vakiokasvoja. Alusta lähtien olikin selvää, että Irenestä tulee esiintyvä taiteilija. Hän kertoi aikuisena lehtihaastattelussa, että hänellä ei koskaan ollut epäilystäkään siitä etteikö hänestä tulisi menestynyt taiteilija. Hänet kasvatettiin pikku-jumalattarena, jolle vakuutettiin että hänestä tulee tähti.
Lastenohjelmista tie jatkui Broadwaylle ja muihin teatteriesityksiin. Sievä Irene osallistui myös ”Little Miss America” -kauneuskilpailuun selviten viiden kauneimman neitokaisen joukkoon. Teatterilavojen lisäksi hän esiintyi päivittäisessä saippuasarjassa ”Love of Life” ja pian myös elokuvaroolissa vuoden 1976 musikaalidraamassa ”Sparkle”. Vuonna 1979 Irene levytti huomiotta jääneen singlen ”Makin’ Love With Me”, mutta kaikkien tietoisuuteen hän ponnahti seuraavana vuonna 1980 Alan Parkerin ohjaamassa hittielokuvassa ”Fame”. Alun perin hänet pestattiin yhdeksi tanssijaksi, mutta kun tuottajat kuulivat Irenen laulua, hänelle kirjoitettiin merkittävä Coco Hernandezin rooli.
Irene lauloi elokuvan nimikkokappaleen ”Fame” sekä toisen laulun ”Out here on my own”, jotka molemmat saivat Oscar-ehdokkuuden parhaan elokuvalaulun kategoriassa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksi saman laulajan esittämää kappaletta samasta elokuvasta sai ehdokkuuden. ”Fame” voitti Oscarin ja elokuva palkittiin myös parhaasta musiikista. Kappale sai myös Golden Globe -palkinnon ja Grammy -ehdokkuuden, mutta ennen kaikkea siitä tuli myös listahitti. Single nousi Billboard-listan sijalle neljä syyskuussa 1980. Irene sai myös henkilökohtaiset Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaan näyttelijättären ja uuden pop-tulokkaan sarjoissa.
Tanssi- ja musiikkikouluun sijoittuvan ”Fame” -elokuvan menestyksen myötä tarina jatkui television puolella ja Irenellekin tarjottiin jatkoa, mutta hän halusi keskittyä musiikkiuraansa. Irenen laulama kappale soi kuitenkin myös TV-sarjan tunnusmusiikkina ja vuonna 1982 siitä tuli hitti myös Euroopassa. Single nousi Britannian listan ykköseksi ja levystä tuli koko vuoden kolmanneksi myydyin single saarivaltiossa. Sen edelle kirivät vain Survivorin ”Eye of the Tiger” ja Dexy’s Midnight Runnersin ”Come On Eileen”. Myös ”Fame”-elokuvan soundtrack-albumista tuli myyntimenestys, joka myi Yhdysvalloissa platinaa. Suomen listalle levy nousi vasta vuonna 1983, korkeimmillaan sijalle 22. Samana vuonna Mona Carita levytti laulun suomeksi nimellä ”Me emme laske viiteen” albumilleen ”Mikä fiilis!”. Albumin nimikkokappale on käännös Irene Caran seuraavasta hittibiisistä ”Flashdance… What a Feeling”.
Ennen ”Flashdancea” Irene Cara levytti esikoisalbuminsa ”Anyone Can See” vuonna 1982, mutta sen singlenä julkaistu nimikkokappale ei noussut Billboard-listalla sijaa 42 korkeammalle. Albumistakaan ei tullut menestystä, vaan sen korkeimmaksi listasijoitukseksi jäi 76. Siinä sivussa Irene esiintyi kuitenkin myös musiikkiteatterissa, televisioelokuvissa ja teki jopa omaa nimeään ”Irene” kantavan sitcom-tv-sarjan pilottijakson. Sarja ei kuitenkaan päätynyt tuotantoon.
Uransa merkittävimmän lakipisteen Irene Cara saavutti keväällä 1983, kun hän esitti tulevan menestyselokuvan ”Flashdance” tunnuskappaleen. Hän myös kirjoitti kappaleen ”Flashdance… What a Feeling” sanat yhdessä Keith Forseyn kanssa. Musiikin sävelsi ja tuotti Giorgio Moroder. Moroder oli elokuvatuottaja Jerry Bruckheimerin suosiossa ja säveltänyt musiikin hänen edellisvuoden trendikkääseen hittileffaansa ”American Gigolo”. Cara on kertonut kirjoittaneensa tekstin matkustaessaan Forseyn kanssa studioon äänittämään laulua. Aluksi Ireneä arvelutti yhteistyö Moroderin kanssa, koska hän ei halunnut tulla verratuksi tuottajan toiseen artistiin Donna Summeriin.
Kappaleesta tuli vuoden suurin menestys, joka nousi listakärkeen käytännössä kaikkialla – paitsi Britanniassa, jossa korkein listasijoitus oli kaksi. Irene voitti laulusta Oscarin ja hänestä tuli ensimmäinen tummaihoinen Oscar-palkittu nainen näyttelijäkategorioiden ulkopuolella sekä kaikkien aikojen nuorin lauluntekijänä palkittu henkilö. Lisäksi Irene pokkasi Grammyn, Golden Globen ja American Music Awards -palkinnon. ”Flashdance” -elokuvan soundtrackista tuli erityisen suuri myyntimenestys. Suomessakin albumi nousi listakärkeen ja myi täällä yli 80.000 kappaletta.
Irene Cara nimesi oman, toisen studioalbuminsa samaan henkeen: ”What a Feelin'”. Vuoden 1983 lopulla Irene esiintyi elokuvassa ”D.C.Cab” omana itsenään. Taksikuskeista kertovassa leffassa Irene on yhden kuljettajan unelmien kohde, jonka kuvilla hän on koristellut taksinsa. Giorgio Moroder teki musiikin tähänkin elokuvaan ja Irene lauloi sen tunnuskappaleen ”The Dream (Hold On to Your Dream)”. Irenen albumi ehdittiin julkaista ennen leffabiisiä, mutta elokuvan ensi-iltaa aikaistettiin ja levyn ensimmäinen painos vedettiin pois markkinoilta. Siitä otettiin nopeasti uusi painos johon laulu lisättiin. Joel Schumacherin ohjaama ja A-Team-tv-sarjasta ja Rocky III -elokuvasta tutun Mr. T:n tähdittämä elokuva floppasi lippuluukuilla. Eikä ”The Dream” -singlestäkään tullut isoa hittiä. Sen paras sijoitus Billboard-listalla oli 37.
Albumin ensimmäisenä virallisena singlenä julkaistiin Giorgio Moroderin säveltämä ja Irenen itsensä sanoittama kappale ”Why Me?”, joka nousi Billboard-listalla sijalle 13. Moroder vastasi myös suurimmaksi osaksi pitkäsoiton tuotannosta sekä kappaleiden sävellyksistä. Seuraavaksi singleksi lohkaistiin vuoden 1984 puolella kappale ”Breakdance”, johon inspiraatiota ammennettiin tuon ajan suosituimmasta kaduilla tapahtuvasta muotitanssista. Irene kirjoitti sanoituksen, johon hän ammensi muistojaan lapsuuden Bronxista. Singlestä tuli Irene Caran viimeinen TOP-10-hitti Yhdysvalloissa, levyn korkeimman listasijoituksen ollessa kahdeksan.
Viimeisenä sinkkuna albumilta irrotettiin balladi ”You Were Made for Me”, johon Irene kirjoitti myös sävellystä. Kappale oli harvoja, joka ei ollut Giorgio Moroderin tuottama. Laulun tuotti James Newton Howard, joka tunnetaan ennen kaikkea elokuvamusiikin säveltäjänä. Hän on saanut mm. yhdeksän Oscar-ehdokkuutta. Single floppasi kuitenkin myyntilistoilla ja sijoituksella 78 se jäi Irene Caran viimeiseksi Billboard-listalle yltäneeksi levyksi. ”What a Feelin'” -albumin taustoihin liittyy myös ikävämpi puoli, sillä Irene Cara joutui haastamaan levy-yhtiönsä oikeuteen royaltien pimittämisestä. Oikeuskäsittely kesti pitkään, mutta vuonna 1993 Irene Cara voitti jutun ja sai takautuvasti 1,5 miljoonaa dollaria maksamattomia teostokorvauksia.
Valitettavasti välirikko levy-yhtiöön keskeytti myös Irene Caran uran levyttävänä artistina. Hän esiintyi kuitenkin paljon teatterissa ja elokuvissa. Yksi rooleista oli vuoden 1984 toimintakomediassa ”City Heat”, jonka miespääosissa nähtiin Clint Eastwood ja Burt Reynolds. Irene esitti tietenkin laulajatarta ja lauloikin leffassa pari klassikkobiisiä. Vuonna 1987 Irene yritti paluuta levytysrintamalla ja levytti albumin ”Carasmatic” Elektra-levymerkille. Vaikka albumilla oli lukuisia nimekkäitä yhteistyökumppaneita sävellys- ja tuotantopuolella, se ei noussut listoille. Myös singlelohkaisu ”Girlfriends” floppasi.
Pikkuhiljaa Irene Caran tähti alkoi himmentyä, vaikka töitä riittikin pienemmissä produktioissa sekä esimerkiksi muiden artistien taustalaulajana. Vuonna 2001 Irene levytti ”Flashdance (What a Feeling)” -hitistä uuden version sveitsiläisen eurodiscotähden DJ BoBon kanssa. Sinkku nousi Saksan listalla sijalle kolme ja Sveitsissä sijalle kaksi.
Vuonna 2005 Irene nähtiin entisten pop-tähtien tähdittämässä TV-kisailussa ”Hit Me, Baby, One More Time”, jossa hän voitti kolmannen jakson laulaen tietenkin klassikkohittinsä ”Flashdance (What a Feeling)”. Sarjan ideaan kuului, että kilpailija esittää myös cover-kappaleen ja Irene lauloi perustamansa tyttöbändin Hot Caramelin kanssa Anastacian hitin ”I’m Outta Love”. Irene oli vuonna 1999 perustanut naisista koostuneen yhtyeensä Hot Caramel, joka julkaisi vuonna 2011 tupla-albumin ”Irene Cara Presents Hot Caramel”. Levy sisälsi useita Irenen säveltämiä uusia kappaleita.
Irene Cara sairasti sydänsairautta ja diabetesta. Hän menehtyi kotonaan Largossa, Floridassa 25.11.2022 ollessaan vain 63-vuotias.
Alkuperäinen kappaleluettelo:
- Why Me?
- Breakdance
- The Dream (Hold On to Your Dream)
- You Took My Life Away
- Keep On
- Flashdance… What a Feeling
- Romance ’83
- Cue Me Up
- Receiving
- You Were Made for Me
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Lähde:
Wikipedia
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti