Kuuntele blogikirjoitus podcastina:
Pertti Neumann (alunp. Nieminen, s. 11.10.1959) lopetti koulunkäynnin 15-vuotiaana ja lähti merille. Pari vuotta aalloilla vietettyään hän siirtyi suorittamaan varusmiespalvelustaan. Tietenkin merivoimiin. Intin jälkeen erilaisiin hanttihommiin kyllästyttyään Neumann lähti vähäksi aikaa takaisin rahtilaivalle, joka seilasi aina Amerikkaan asti. Siellä tienaamillaan rahoilla musiikista kiinnostunut nuorukainen osti itselleen mikrofonin ja lauluvahvistimet.
1980-luvun alussa Neumann liittyy vuonna 1976 perustettuun MAC-yhtyeeseen basistiksi ja laulajaksi korvaten Jarkko Even (s. 1963). Muut MACin jäsenet olivat veljekset Pertti ”Pepe” Laaksonen (kitara, s. 1961 – k. 2024) ja Jari-Pekka ”Jippo” Laaksonen (rummut). MAC julkaisi vuonna 1981 kaksi singleä ”Suomi itkee”/”Ylistyslaulu virvoitusjuomille” ja ”Joo joo”/”Metropoliitta” Finnlevyn Kräk!-levymerkillä.
Dingo syntyy
Sinkut eivät juurikaan herättäneet huomiota ja MAC hajosi. Seuraavana vuonna Neumann alkoi koota uutta yhtyettä. Rumpaliksi löytyi Juha ”Quuppa” Seittonen (s. 1962) ja kitaristiksi tuli aiemmin Kieltolaki-yhtyeessä soittanut Jouni ”Jonttu” Virta (s. 1956). Alkuvaiheessa Neumann soitti laulamisen ohella bassoa. Yhtye sai nimekseen Sous-Pierre, mutta pian se lyhennettiin muotoon Soho. Kun selvisi, että Britanniassa oli samanniminen bändi, piti keksiä uusi nimi. Yhtyeellä oli tuolloin jo olemassa kappale nimeltä ”Nimeni on Dingo”.
Keväällä 1983 Dingo sai lisämiehitystä kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesolasta sekä entisestä MAC-solistista Jarkko Evestä, joka tarttui bassoon. Bändi teki demo-kasetin nimeltä ”Hölmöläisten laiva”, joka sisälsi kymmenen biisiä. Mukana oli jo mm. varhaiset versiot tulevista Dingo-klassikoista ”Sinä ja minä” ja ”Levoton Tuhkimo”. Demon ensimmäisellä viidellä kappaleella soitti vuoden 1982 alkuperäinen trio, mutta loput viisi äänitettiin Ulvilassa Jarkko Even ja Tuomo Vähä-Pesolan liityttyä joukkoon. Vuonna 2006 osa demon julkaisukelpoisista kappaleista julkaistiin kokoelmalevyllä ”Kunnian päivät 1983-1986”.
Aluksi yksikään levy-yhtiö ei innostunut demosta, mutta kesällä 1983 Finnlevyn Timo Lindström kiinnostui kykyjenetsintäkierroksellaan Dingosta ja solmi heidän kanssaan levytyssopimuksen. Yhtenä valttikorttina Dingolla oli porilaiset juuret, sillä vuonna 1983 Suomen nuorison suurin suosikkiyhtye Yö tuli myös Porista. Pori oli levy-yhtiöiden erityisen tarkkailun kohteena muutenkin, koska kaupungin bändielämä oli vireää.
Tuottaja Maijanen
Dingon esikoisalbumin tuottaja Pave Maijanen (s. 1950 – k. 2021) kertoo elämäkerrassaan ”Elämän nälkä”: ”Olin saanut demokasetin Finnlevystä Lindströmin Timolta, joka pyysi, että kuuntelisin sen. Timppa sanoi, että hänellä kilisee nyt kellot aika vahvasti.” Maijasen mukaan kasetin soundi oli tunkkainen, mutta hän haltioitui sahaamaan sitä ees-taas moneen kertaan. Maijanen innostui Neumannin tavasta kirjoittaa tekstejä ja siitä, kuinka sanat uivat musiikin seassa.
Jos valtavirran musiikissa oli siihen asti polteltu 1970-luvun jämiä, Dingon myötä vaihde kääntyi uudelle vuosikymmenelle. Aitoa kasaria edustavan Dingon soundeissa kajahtelivat brittiläinen uusromantiikka, syntikat ja sähkörummut. Mutta ennen kuin Dingosta tuli sellainen kuin siitä tuli, sen musiikkia tarvittiin kehittämään joku, jolla olisi ammattitaitoa, auktoriteettia ja näkemystä. Pave Maijanen oli juuri oikea hahmo paimentamaan nuorta ja levotonta viisikkoa, jolla ei ollut kokemusta popmusiikista ammattina.
Pave Maijanen ei suinkaan ollut ainoa vaihtoehto, vaan tuottajiksi pohdittiin mm. Kassu Halosta ja Janne Louhivuorta. Toiseksi vahvin vaihtoehto oli kuitenkin Jimi Sumén, joka tunnettiin tuohon aikaan myös brittiläisen uusromanttisen yhtyeen Classix Nouveaux -yhtyeen kitaristina. Uusromantiikka oli myös Neumannille tärkeää, mutta kun levytyssopimusta allekirjoitettiin hän sai valita tuottajan. Neumann valitsi empimättä Maijasen, vaikka Suménin valvonnassa oli aiemmin tehty MAC-singlet.
Tärkein syy Maijasen valintaan oli hänen parin vuoden takainen hittinsä ”Pidä huolta”, johon Neumann oli ihastunut. Tuottajan ja yhtyeen ensikohtaaminen tapahtui Maikkarin kahvilassa, jonne porilaisyhtye saapui täydessä tällingissä tukat pystyssä ja silmät meikattuina. Nopeasti Maijaselle kävi kuitenkin selväksi, että riikinkukkomaisen korean ulkokuoren alla oli joukko ujoja, jännittyneitä ja sympaattisia nuorukaisia. Tuottaja sai oitis vaikutelman, että yhtye tuntee kunnioitusta häntä kohtaan.
Ennen Takomon levytysstudioon astumista Dingo oli vaihtanut kosketinsoittajaansa ja Vähä-Pesolan tilalle koskettimiin oli tullut Veli-Pekka ”Pete” Nuotio (s. 1961). Ensimmäiselle singlelle äänitettiin kappaleet ”Sinä ja minä” ja ”Lakatut varpaankynnet”. Biisivalintojen ajatuksena oli Maijasen mukaan, ettei lyödä valtteja pöytään kerralla. Ei esitellä bändiä todellisella jymypaukulla, vaan toiseksi parhaalla.
Levyraati ja läpimurto
Suurelle yleisölle Dingo esiteltiin tammikuussa 1984 Levyraati-ohjelmassa, jonka ”Sinä ja minä” voitti. Singlen kuvallisessa kannessa kosketinsoittaja Jonttu Virralla on viikset, mutta Neumann käski ajella ne pois heti kuvaussessioiden jälkeen. Se on myös yhtyeen ainoa levyjulkaisu, jonka kannessa ei ole myöhemmin tutuksi tullutta virallista Dingo-logoa. Maaliskuussa single komeili Suomen listan sijalla kolme. Iltalehti noteerasi yhtyeen ensimmäisen kerran 29.3.1984 pienessä Pop-stars -palstan maininnassaan ”Dingo levynteossa”, jossa kerrotaan ”Levyraativoittaja Dingo oleskelleen koko viime viikon studiossa ja ’Sinä ja minä’ -linjalle odotetaan jatkoa kevään kuluessa”.
5.4.1984 sama lehti kertoo jo Dingon ensimmäisestä kiertueesta, jolla he kiersivät toukokuussa kymmenellä paikkakunnalla yhdessä pieksämäkeläisen Klunssi -yhtyeen kanssa. Pikkujutussa ennakoidaan myös, että ”Dingolta tulee samoihin aikoihin esikoiselpee ’Nimeni on Dingo'”.
Ennen elpeen äänitystä Pave Maijanen mietti tuotettaviensa kanssa treenikämppädemolta löytyvien biisien olemusta. Sieltä lähdettiin työstämään mm. kappaleita ”Pistoolisankari”, ”Apinatarhaan”, ”Lähetyssaarnaaja” ja ennen kaikkea seuraavaa Dingo-klassikkoa ”Levoton Tuhkimo”, jonka kuuluisasta kosketinsoitinriffistä syntyi myöhemmin kiistakapula. Vuonna 2003 yhtyeen entinen kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola väitti, että hän on keksinyt sen ja seuraavana vuonna Porin käräjäoikeus päätti että Vähä-Pesola saa nimensä krediitteihin vaikka tavallisesti Neumann oli yksin säveltänyt ja sanoittanut lähes kaikki Dingon kappaleet.
Kirjassaan Maijanen kertoo, että ”Saatiin kasaan biisit älpeetä varten, muttei yhtään ylimääräistä. Joihinkin biiseihin löytyi lisää sujuvuutta rakenteita muuttamalla. Teksteihin olen varmaan puuttunut koko Dingo-aikana noin yhden sanan verran – enkä edes muista, mikä se sana oli.” Yhtyeen ”Hölmöläisten laiva” -demolla oli jo kuitenkin kappale ”Nahkatakkinen tyttö”, joka jätettiin seuraavalle albumille. Lisäksi demo sisälsi kappaleita, jotka jätettiin kokonaan levyttämättä ja julkaistiin vasta myöhemmin demo-versioina kokoelmalevyn erikoisuuksina. Mukana oli myös bändin nimikkobiisi ”Nimeni on Dingo”, jonka mukaan esikois-LP sai nimensä mutta jota ei levyltä löydy. Se julkaistiin loppuvuodesta ”Autiotalo” -maksisinglen B-puolella.
Pave sanoo, että päinvastoin kuin on usein väitetty, edes Neumannin laulattaminen ei ollut suuri ongelma. ”Minusta sillä oli vain persoonallinen tyyli. Totta kai saattoi olla puhtausongelmaa, kuten useilla tähdillä, mutta siitä pääsee kun hinkkaa”. Suurin ongelma lauluäänityksissä oli äänitystekninen, kun kovalla antaumuksella tulkintoihinsa eläytyvää solistia piti välillä jarrutella. ”Nipa meni laulukopissa välillä pitkin seiniä. Sillä oli molemmissa ranteissa kolkyt rengasta ja kaula täynnä helyjä. Heiluessaan koko jätkä kilisi niin, että niitä romuja oli välillä pakko riisua pois laulun ajaksi.” Dingon taustakuoroista vastasi ensimmäisellä albumilla Pave ja bändin basisti Eve. Mitään jättimäisiä budjetteja ei Dingon esikoisalbumiin uhrattu. Levy äänitettiin viikossa melko lailla livehengessä ja miksattiin sen perään muutamassa päivässä.
Pave itsekin uskoo tajunneensa vasta Dingon seurassa, mistä tuottamisessa on kysymys. ”En ollut koskaan kovin kiinnostunut miksauspöydästä. Äänittäjä hoitakoon sen puolen.” Neumann sanoo Dingon olleen onnekas, että Paven tutkapariksi osui Dan Tigerstedt (s. 1954), josta tulikin Dingon hoviäänittäjä. Pave ei jaksa ottaa vastaan usein kuultuja kehuja, että Dingosta tuskin olisi tullut mitään ilman häntä. ”Se on ihan hulahulaa. Kundit osasi hommansa. Bändi oli treenannut ja sillä oli soundinsa. En mä ollut minkään ’Dingo-soundin’ luoja”.
Dingomania
Iltalehti kertoo levyuutuuksista ”Record Shop” -palstalla 17.4.1984 ja Dingosta varsin positiiviseen sävyyn: ”Hetkinen. Nouseeko suomalainen rock-musiikki sittenkin? Voi olla. Porilaisella Dingolla ainakin on vauhti päällä. Paitsi että yhtye voitti Levyraadin, teki se myös lupaavan oloisen LP-levyn. Sen on tuottanut suomalaisen rockin kymppi Pave Maijanen, mies, joka ei sotke sormiaan mihin tahansa moskaan.” Toimittaja Hannu Toivonen jatkaa: ”Siksi ’Nimeni on Dingo’ onkin pureva kokonaisuus melodista, väkevin painoin esitettyä uutta musiikkia. Varmaa on, että Dingo on ensi kesän polttavia nimiä keikkamarkkinoilla. Kaikki haluava nähdä Dingon. Ja kuulla.”
Ensimmäinen haastattelu Dingosta voitiin lukea Iltalehdestä 25.4.1984. Pienehkössä, puolen sivun kokoisessa jutussa on jo aistittavissa hysterian alkuvaiheita. Äänessä on lähinnä Eve, jolla selkeästi oli poltetta saada itseään enemmän esille Neumannin varjosta. Jutussa kerrotaan, että ”Dingon yleisönsuosio on yllättänyt monet. Evijärvellä bändiä katsomaan ahtautui 2700 ihmistä. Alavudella jengi tuli mukaan heti alusta lähtien. Siellä räjähti. Kahdella roudarillamme oli täysi työ pitää yleisö pois näyttämöltä.”
Huhtikuussa 1984 Dingon ensimmäinen pitkäsoitto ”Nimeni on Dingo” saatiin kauppoihin ja se singahti saman tien listaykköseksi. Yhteensä albumi vietti Suomen virallisella listalla komeat 58 viikkoa. Levyä on myyty aikojen saatossa 108 591 kappaletta – enemmän kuin mitään äänitettä Suomessa siihen mennessä. Kukaan ei voinut arvata, että seuraava levy löisi vielä esikoisalbuminkin ennätykset.
Toukokuussa Dingo oli jo kaikkien huulilla ja 23.5.1984 he esiintyivät ensimmäisen kerran Helsingin legendaarisella Tavastia-klubilla. Saman päivän Iltalehdessä kerrataan Dingon nopeusennätykset rikkonutta nousua ”täystyöllisyyteen ja julkisuuden valokeilaan” suoraviivaistamalla bändin lyhyt historia: ”Dingo kasattiin ensimmäisen kerran 10.6.1983, ensimmäinen demonauha äänitettiin alkusyksystä, single joulukuussa, LP maaliskuussa ja ensimmäinen keikka 10.3.1984, jolloin ällistyttävät 2700 kuulijaa pakkautui Evijärven Nuorisotalolle katsomaan tätä uutta kummajaista.”
Lakatut varpaankynnet
Paljon mediassa puhutti myös yhtyeen ulkonäkö. Heitä syytettiin voimakkaista Kajagoogoo-vaikutteista ja laskelmoinnista meikkien, tukkalaitteiden ja huomiota herättävän pukeutumisensa vuoksi. Neumann kuitenkin korosti, että imagea ei oltu tekemällä tehty. Se tuli luonnostaan. Dingomanian todellinen mittakaava alkoi käydä ilmeiseksi kesällä 1984 tavaratalo Pukevan nimmarikeikalla, joka keskeytyi rakennuksen joutuessa kaaoksen valtaan. Pukevan myymälätilat menivät fanimassojen alla tuusan nuuskaksi, ja bändi joutui pakenemaan paikalta auton renkaat vinkuen. Toinen tärkeä taite oli Kaivopuiston kesäkonsertti, jonka televisiointi toi Dingo-keikkojen hysteerisen tunnelman sifonkihuivisine tyttöineen myös niihin olohuoneisiin, joissa ilmiöön ei ollut vielä törmätty.
Neumannin ja Even egot olivat kulisseissa kolisseet vastakkain oikeastaan alusta lähtien ja heinäkuussa kesken kuumimman festarikesän Eve päätti jättää yhtyeen. Lähtö bändistä juuri megasuosion kynnyksellä tuntuu huonosti harkitulta ajatukselta, mutta toisaalta toimivaan bändiin ei mahdu kahta johtohahmoa. Jos vaihtoehtona rivissä kitkuttelulle on sooloura, niin kuin Evellä oli, ei parempaa ponnahduslautaa voi kuvitella.
Eve oli merkityksellinen hahmo Dingon esikoislevyllä. Hän teki useita sovituksia ja oli yhtyeen toinen laulutaitoinen jäsen. Taustalaulujen lisäksi Eve myös laulaa ”Nimeni on Dingo” -albumilla oman sävellyksensä ”Lähden taas”. Kappale onkin levyn ainoa, joka ei ole kokonaan Neumannin kynästä. Dingon jälkeen Eve suunnisti suoraan soolouralle ja vuonna 1985 ilmestyi hänen omaa nimeä kantanut soololevynsä, joka myi kultaa. Even tilalle Dingoon napattiin Neumannin vanha MAC-bändikaveri Pepe Laaksonen. Uusi basisti repäistiin lennosta kesän festarikeikoille hysteerisenä vellovan tyttömeren eteen.
Kesällä levyn toinen single ”Levoton Tuhkimo”/”Aino” nousi Suomen singlelistan ykköseksi ja se palkittiin myös Emma-gaalassa vuoden parhaana sävellyksenä tai ”iskelmänä”. Kategoria muuttui ”Vuoden biisiksi” vasta vuonna 1996. Palkintosarjoja oli tuohon aikaan muutenkin niukemmin ja esimerkiksi ”Vuoden albumi” -sarja tuli Emma-gaalaan vasta vuonna 1993. Dingo palkittiin kuitenkin vuoden yhtyeenä ja Pave Maijanen vuoden tuottajana.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa ja todellinen suursuosio oli vasta tuloillaan. Dingon läpimurtoa ja menestystä seuraavana syksynä tehdystä ”Autiotalo”-singlestä tuli bändin suurhiteistä jättimäisin.
Kappaleluettelo:
- Levoton Tuhkimo
- Apinatarhaan
- Sinä ja minä
- Aino
- Pistoolisankari
- Lähden taas
- Hän on se
- Lakatut varpaankynnet
- Huumeita Japaniin
- Lähetyssaarnaaja
- Jokainen aamu
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
Lähteet:
Tommi Saarela: Pave Maijanen – Elämän nälkä (Tammi 2021)
Iltalehti
Wikipedia
Suomen listalevyt
Ifpi
RETROPOPPARI 