THE CURE: SONGS OF A LOST WORLD (Fiction 2024)
Mietin onko Robert Smith ollut koskaan teini-ikäinen? Jo 1970-luvun lopulla, Britannian punk-aikakaudella, The Curessa oli jotain epäilyttävän aikuista. Tummanpuhuva ja seesteinen yhtye vietti lauantai-illat mieluummin kotosalla Crawleyssa kyyneleitä pidätellen. Ehkä juuri tästä syystä kypsyys sopii yhtyeelle niin hyvin. Viimeisestä The Cure -albumista on kulunut 16 vuotta ja viimeisestä hitistä kolme vuosikymmentä. Silti Robert Smith ja kumppanit jatkavat vakaasti kolmituntisten konserttiensa maailmassa, seuraten omaa inspiraatiotaan vapaana siitä uupumuksesta, jonka nuoruuden perään haikailevat artistit joutuvat kohtaamaan. Nyt he palaavat vihdoin albumilla ”Songs of a Lost World”, jonka ei selvästikään tarvitse kiriä takaisin menetettyä aikaa. Musiikki soljuu eteenpäin omaan, rauhalliseen tahtiinsa.
The Curella on toki ollut hetkiä täynnä iloa ja riemua yli neljän vuosikymmenen uransa aikana. Mutta uutuusalbumilla ei kuulla höpsöjä rakkauslauluja kuten ”The Lovecats” tai ”Friday I’m in Love”, ei sykettä nostattavia pop-biisejä kuten ”Just Like Heaven”, ei psykedeelisiä ralleja kuten ”The Caterpillar”, eikä varsinkaan yritystä houkutella mukaan kahta miljoonaa uutta kuulijaa, jotka löysivät bändin edellisen albumin jälkeen. Tällä levyllä ei ole mitään sellaista, mikä nostaisi tahtia tai toisi lämpöä kylmän hien tason yli paitsi ehkä ”Drone:Nodrone” -kappaleen gotiikan sävyttämä funk-rytmi. The Cure kuulostaa nyt tarkoituksellisen hitaalta, elegantin väsyneeltä ja todella aikuiselta.
”Songs of a Lost World” ei ehkä ole matkalla mihinkään kovin nopeasti, mutta se ei tarkoita, ettei sillä olisi suuntaa. Avausraita ”Alone” on oppitunti siitä, miten rock voi varttua arvokkaasti. Reeves Gabrelsin upean säröinen kitara ärsyttää Jason Cooperin stadionrumpujen tahtia, samalla kun eteeriset koskettimet pitävät tilannetta lempeästi silmällä. Kappale on eeppinen, kuin ukkospilvet vuorenhuipun yllä. Se välttää nuoruuden holtitonta energiaa valiten kypsän pohdiskelun. Kun Robert Smith lopulta astuu mikrofonin ääreen kolmen minuutin kohdalla ja laulaa “This is the end/Of every song that we sing”, tuntuu se juuri apokalyptisen oikealta. On kummallisella tavalla lohduttavaa, että pahimmat pelot käyvät toteen.
Lukuun ottamatta “Warsongin” utuista introa, The Cure ei juurikaan etsi uutta musiikillisesti. Simon Gallupin basso on yhtä kova ja matala kuin aina, tuoden samaa jykevää voimaa kuin se on tuonut vuodesta 1979 lähtien. Cooperin rummut toistavat ”Pornographyn” aikakauden Lol Tolhurstin intensiivistä tom-korostettua tyyliä. ”Alonen” ja ”Endsongin” hauraat syntikkamelodiat muistuttavat ”All Cats Are Greyn” maagista melankoliaa vuoden 1981 ”Faith”-albumilta. Gabrels, bändin ”uusi poika”, jolla on takanaan ”vain” 12 palvelusvuotta, pääsee lähimmäksi uuden rajan rikkomista. Vaikka hänenkin soittonsa muistuttaa kuulijaa siitä, kuinka paljon shoegaze-yhtyeet ovat lainanneet The Curelta.
Toisin kuin esimerkiksi The Rolling Stones vuonna 2024, The Curen tarvitse todistella elinvoimaansa tai ajankohtaisuuttaan. Joskus tuntuu siltä, että meistä kaikista tulee lopulta The Cure. Bändin ikuinen ja aluksi varhaiskypsä kiinnostus kuolevaisuuteen, ikääntymiseen ja epävarmuuteen valuu lopulta jokaisen elämään, kun me vanhenemme ja heikkenemme. Jos meidän tulee sopeutua The Curen maailmaan, miksi heidän tulisi mukautua meidän maailmaamme?
Yhtye on luonut oman äänimaisemansa — goottisen, eeppisen ja silti oudon minimalistisen — ja ansainnut oikeuden pysyä siellä. ”Songs of a Lost World” tuntuu juuri siksi vahvalta ja merkitykselliseltä, kuin suuri tammi, joka hallitsee ympäristöään. Jokaisella elementillä on merkityksensä — jokainen basson nykäisy, rummun isku, kitaran raivoisa repäisy tai pianon lempeä nuotti on tärkeä.
”Songs of a Lost World” ei ehkä ole valtava parannus ”Bloodflowersin”, ”4:13 Dreamin” tai jonkin muun suosikkisi jälki-”Wish”-aikakauden levyn kohokohtiin nähden. Mutta se tuntuu albumilta, jonka aika on koittanut. Levy tarjoaa tiivistetyn annoksen The Curea, karsien pois sen mikä häiritsi heidän myöhäisempiä albumeitaan. Levyn kahdeksan kappaletta kertovat terävästi kuolemasta (esimerkiksi ”I Can Never Say Goodbye” joka käsittelee Smithin vanhemman veljen Richardin odottamatonta poismenoa), kuolevaisuudesta (kaunis ”And Nothing Is Forever”) ja vaikeudesta olla läsnä nykyhetkessä (”All I Ever Am”).
Silti yksi koskettavimmista hetkistä herkän hauras ”A Fragile Thing”, joka muistuttaa ajasta jolloin itse tutustuin ensi kertaa tarkemmin The Cureen. Vuosi oli 1987 ja albumi ”Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me”. Kappale on myös levyn kenties ainoa pop-kappale jo kohtuullisen kestonsa ja perinteisen rakenteensa vuoksi. Robert Smithin ääni on yhä vapautuksen instrumentti, ja hänen parhaat sanansa (”And the birds, falling out of our skies/And the words, falling out of our minds” kappaleesta ”Alone”) ovat edelleen tiivistämisen ja taituruuden mestariteoksia.
Uusi The Cure -albumi vaikutti joskus epätodennäköiseltä. Bändin momentum tuntui pysähtyneen 2000-luvun epäröintiin. Ehkä paras kohteliaisuus, jonka ”Songs of a Lost World” ansaitsee, on että se tuntuu jo nyt väistämättömältä viisauden ja arvokkuuden työltä.
Kappaleluettelo:
- Alone
- And nothing is forever
- A Fragile thing
- Warsong
- Drone:Nodrone
- I can never say goodbye
- All I ever am
- Endsong
RETROPOPPARI 