AKU-TUOMAS MATTILA: BOGART CO. AINOA. YKSINÄINEN. (Sammakko 2024)
Retropopparin vuoden odotetuin teos on ehdottomasti Aku-Tuomas Mattilan ”Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.” (Sammakko 2024). Nyt se on luettu suurella kernaudella ja tarkalla silmällä. Kun aihe on riittävän kiinnostava, siinä ei kauaa nokka tuhise. Ihan mahtavaa, että 1980-luvun Suomen parhaan yhtyeen tarina on saatu yksiin kansiin ja vielä mahtavampaa, että se on tehty näin huolellisesti.
Mattilan Sig-yhtyeestä kertova esikoisteos on mennyt minulta täysin ohi, mutta seuraavaksi täytynee etsiä se käsiinsä. Vaikka en Sigin suurimpiin faneihin kuulukaan, luen erittäin mielelläni muusikoista ja yhtyeistä kertovia elämäkertakirjoja yli omien makumieltymysteni. Mattila tuo esipuheessa ja kansilehdessä selkeästi esiin sen, että hän kirjoittaa vain aiheista jotka ovat hänelle itselleen tärkeitä. Se näkyy lopullisessa teoksessa suurimmaksi osaksi positiivisena seikkana.
Tuhdin kokoisessa Bogart-historiikissa ääneen pääsevät muusikot itse. Mattila vain johdattelee kertomusta suorien haastattelulainauksien välissä. Tässä tapauksessa ratkaisu toimii, sillä Bogart Co:n jäsenet ovat erittäin puheliaita ja muistavat ruuhkavuotensa hyvin. Hauskaa ja tarkkaa muistelua riittää sivutolkulla. Mattila on jäsennellyt haastattelut taitavasti sopivan pituisiin pätkiin, siten että jokainen asianosainen pääsee sanomaan kulloisestakin aiheesta sanottavansa. Muutamissa paikoissa tosin tulee hivenen turhaa toistoa, kun samaa asiaa kerrotaan useiden henkilöiden toimesta. Mikä on vielä ihan perusteltua, mutta jotkut asiat tupsahtavat esille muutamaan otteeseen myös saman tyypin muistoissa.
Haastattelut eivät rajoitu pelkästään yhtyeen jäseniin, vaan ääneen pääsevät myös yhteistyökumppanit matkan varrelta. Mattila on ansiokkaasti saanut lausunnot useilta levymoguleilta Fazer-Finnlevystä Flamingoon ja tietenkin Ruohosen Teppoon. Kommentteja antavat myös managerit ja tuottajat aina ulkomaalaisvahvistuksia myöten. Vuonna 2021 menehtynyt yhtyeen rumpali Johnny Gustafsson on hänkin ehtinyt kertoa kirjaan oman osuutensa.
Musadiggarina olen aivan innoissani, kun kirjassa on keskitytty juuri niihin osa-alueisiin, jotka itseänikin eniten kiinnostavat. Musiikin tekemiseen. Se ei ehkä kaupallisesti ole antoisin lähtökohta, jos suuria lukijakuntia halutaan kosiskella. Kohuotsikoita tai spermaan liukastumisia on kirjasta turha etsiä. Sen sijaan yhtyeen käyttämistä sekvensseri- ja syntetisaattorimalleista sekä eri studioiden varustelutasoista kiinnostuneet saavat mannaa mahan täydeltä.
Ennen kaikkea kirja avaa 1980-luvun musiikkibisneskuvioita tavalla, jota oikeastaan mikään aiemmin lukemani muusikkotarina ei ole tehnyt. Kaikki sopimuskiemurat jopa niissä käytettyine rahasummineen kerrotaan yksityiskohtaisesti. Siinä luodaan aiheesta vertaansa vailla olevaa ajankuvaa. Bogart Co. muistetaan tietenkin myös ”maailmanvalloitus”-pyrkimyksistään” ja mitä kaikkea sillä saralla yritettiin, tehtiin ja koettiin käsitellään luonnollisesti perin juurin.
Siitä päästäänkin asiaan, joka minua on kaivellut kohta 40 vuotta. Bogart Co. -yhtyeen muistavat varmaan kaikki 1980-luvulla eläneet, mutta muistaako tavallinen kadunmies heiltä muita kappaleita kuin läpimurtolevyn ”Dance Station” (1985) hittisinglet ”All the best girls” ja ”Princess”? Tietenkin yhtyeen fanit ja kaltaiseni retropopparit osaavat nimetä niitä ison liudan, mutta oliko niissä hittipotentiaalia?
Onneksi kirjassa bändin pääasialliset biisinikkarit Ressu Redford (oik. Esa Mäkelä) ja Vinnie Lane (oik. Veijo Mäki) toteavat sen itsekin. Biisit eivät olleet riittävän hyviä. Ressu myöntää, että biisinkirjoittamiseen olisi pitänyt keskittyä enemmän ja saada kenties vaikka jonkinlaista valmennusta. Nyt ne tehtiin nopeasti ja monellekin levylle raavittiin kokoon vain minimimäärä materiaalia. Muistan ihmetelleeni jo vuonna 1986 ”Only Lonely” -albumin ”Yeah Boogie” -kappaletta.
Kirjassa verrataan pariinkin otteeseen Bogartia Norjan A-ha -yhtyeeseen ja Ruotsin Europeen, jotka löivät läpi kansainvälisesti samoihin aikoihin kun Bogart Co. pyrki ulkomaille. Tavallaan pohditaan sitä, että miksi suomalainen ei kelvannut kun naapurimaista lyötiin läpi. No A-halla oli ”Take on me” ja Europella oli ”The Final Countdown”. Kaikki lähtee biisistä.
Jälkiviisaana voisi todeta, että Bogartin olisi kannattanut jankuttaa ”All the best girlsia” niin kauan kunnes tärppää. He halusivat kuitenkin tehdä kokonaan uutta materiaalia sisältävän levyn vuonna 1987, jolloin bändiin satsattiin suurimmat panokset. Flamingo levy-yhtiö antoi Lontoossa äänitettyyn ”New Games” -albumiin huikean 650.000 markan budjetin, kun tuohon aikaan kotimaiset pop- ja iskelmälevyt tuotettiin yleensä alle sadan tuhannen markan kustannuksin.
Ressu ja kumppanit kyllä myöntävät sen nyt, että jo Suomessa hyviksi hiteiksi todetuilla biiseillä olisi kannattanut pyrkiä myös maamme rajojen ulkopuolelle ja vähän ihmettelevät itsekin, mikseivät niin toimineet. Tapahtumia muistelevat asianosaiset tietävät kyllä oikein hyvin mitä olisi mitä tehdä toisin, joten tässä vaiheessa on kenenkään muunkaan enää turha lähteä jälkiviisastelemaan.
Syitä ulkomailla breikkaamisen epäonnistumiseen oli varmasti monia. Imagokin saattoi jo vuonna 1987 olla vähän vanhentunut. Ainakin riemunkirjavat esiintymisasut brittimanageri Stewart Coxhead käski polttaa ja teetti tilalle tummanpuhuvampaa tyylikkyyttä. ”New Games” -albumin britannialainen tuottaja Simon Humphrey sai pian Bogartin levyn tuotettuaan toisen tuotoksen Britannian listojen kärkeen. Kyseessä oli Bros-poikakolmikko, joilla oli lyhyet hiukset. Koituivatko Bogartin takatukat siis heidän kohtalokseen?
Kirjan leipätekstistä iso osa on siis suoraa lainausta aikalaisten haastatteluista. En tehnyt laskelmia, mutta sanoisin että jopa suurin osa. Toki kirjailijan osuuskin on merkittävä ja hän pukee ajankuvan hienosti sanoiksi. Ikään kuin avaa muistelot kansankielellä helpommin ymmärrettäväksi. Toisinaan haastateltavat ovat puhuneet nimittäin paksua Turun murretta. Kuvitus on runsasta ja äärettömän kiinnostavaa. Värillisten kuvaliitteiden lisäksi myös mustavalkosivuille on rytmitetty valokuvia, lehtileikkeitä, pressitiedotteita jne. lukuelämystä elävöittämään. Kirja on kuin aikamatka 1980-luvulle.
Puheliain Bogart taitaa olla kitaristi Vinnie Lane, joka jo ennen yhtyettä oli työskennellyt alalla studioteknikkona. Muita bändiläisiä kymmenen vuotta vanhempi Johnny Gustafsson avaa myös sanaista arkkuaan ja tuntuu olevan eniten eri mieltä kaikkien muiden kanssa monista asioista. Hänestä en lukijana saanut yhtä miellyttävää kuvaa, kuin muista jäsenistä. Bogart Co:n pistettyä pillit pussiin, Gustafsson oli ainoa joka ei lähtenyt mukaan sen kivijalalle perustettuun tuotantoyhtiöön. Hyviä välejä kuitenkin jaksetaan korostaa edelleenkin. Ainakin kaikkien muiden paitsi Gustafsson-vainaan taholta.
Bogart Co. tuntuu olleen harvinaislaatuinen yhtye myös siinä mielessä, että he hoitivat asiansa suorastaan esimerkillisesti. Bändi perusti jo alkuvaiheessa yhtiön, joka maksoi kohtuullista palkkaa kaikille ja voitot käytettiin toiminnan kehittämiseen, kuten tekniseen kalustoon. Lisäksihän yhtye muistetaan mm. Valion kanssa tehdystä sponsorisopimuksesta, jonka johdosta heille irvailtiin maitopoikina. Yksi keikka kärjistyi jopa välikohtaukseen, jossa yleisön joukosta heitettiin maitopurkki miksauspöydän päälle. Ressu toteaa kirjassa, että jos nälvijät olisivat nähneet paljonko sopimus heille tuotti, olisi kiusaaminen loppunut siihen paikkaan.
Bogart Co. oli ja on kenties joillekin edelleen jonkinlainen naurunasia. Todellisuudessa kaikki viisi olivat erittäin ammattitaitoisia muusikkoja, jotka paiskivat töitä niska limassa. He satsasivat ulkoisiin puitteisiin ja huipputekniikkaan, eivätkä lätränneet alkoholin kanssa. Dingon lopettamispäätös oli varmasti myös yksi onnenkantamoinen, sillä silloin suomalaisteinit jäivät vaille ihailun kohdetta.
Eikä asiaa haitannut hyvät välit Suosikki-lehden päätoimittajaan Jyrki Hämäläiseen, joka uutisoi vuosina 1985-1987 käytännössä lehden jokaisessa numerossa Bogart Co:n edesottamuksista. Bändi komeilikin karvapäägallerian ja Grand Prix -äänestyksen kärkisijoilla kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kolikon kääntöpuolena he tosin nappasivat toistuvasti ykköstilan myös totisemman musiikkilehden Rumban äänestyksessä ”iljetys”-listalla.
”Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen.” on kuvaava nimi kirjalle. Tietenkin se juontuu yhtyeen kolmannesta albumin ”Only Lonely” nimestä, mutta joillakin markkina-alueille Only Lonely oli myös bändin nimi. Keski-Euroopassa oli nimittäin tuohon aikaan toinen Bogart-niminen orkesteri, joka uhkasi suomalaiskaimaansa oikeustoimilla. Ressun hätäpäissä keksimä Only Lonely ei minusta ollut kuitenkaan oikein vetävä nimi pop-bändille. Brittimanageri Coxhead oli samaa mieltä ja keksi Britannian markkinoille nimeksi Zap’n’Go, jolla tosin julkaistiin vain yksi single. Only Lonely Oy oli myös poikien yhteisen osakeyhtiön nimi.
”Ainoa. Yksinäinen.” kuvaa kuitenkin myös sitä, että kansainväliseltä kuulostava, englanninkielellä esiintyvä ja tanssittavaa pop-musiikkia soittava yhtye oli 1980-luvun Suomessa ainoa, siis yksinäinen. Rockiahan härmässä on laulettu maailmansivu myös Lontoon kielellä ja pientä jalansijaa on saavutettu rajojemme ulkopuolellakin. 1980-luvulla toinen turkulaisyhtye Boycott yritti myös breikata ja bändin vokalisti Tommi Läntinen kertookin kirjassa ottaneensa mallia juuri Bogartista.
Jotain Bogart-historiikin perusteellisuudesta kertonee, että vaikka kirjassa on yli 500 sivua keskittyy se vain vuosiin 1982-1989 eli niihin, joina Bogart Company-liitteellä tai ilman oli olemassa (ensimmäisen albumin aikoihin bändin nimi oli pelkkä Bogart). Tarina päättyy vuosikymmenen vaihteeseen ja bändin jäsenten myöhemmät projektit listataan muutamalla sivulla. Kirjassa ei myöskään avata juurikaan bogarttien yksityiselämää, lapsuusvuosia tai muutakaan. Pari vaimoa mainitaan ohimennen, jos asia liittyi bänditoimintaan. Vinnie Lanen puoliso Tina Pettersson esimerkiksi lauleskeli taustoja joissakin kappaleissa ja teki miehensä ja tämän kollegoiden ohjauksessa omaakin musiikkia sooloartistina sekä Beat-yhtyeen jäsenenä.
Jos jotain pientä miinusta kirjasta oikein etsimällä etsii, niin ehkä lopetus venyy. Mattila ei oikein malta päättää tarinaa. Ja ehkä yhtyeen seikkailut kiertueella entisen Neuvostoliiton mailla on kerrottu hivenen liian yksityiskohtaisesti, vaikka kyllähän silläkin reissulla kaikenlaista kertomisen arvoista tapahtui. Myöskin lopun ”Bogart Co. aikalaiskollegoiden silmin” on vähän turhahko. Joskus liika on yksinkertaisesti vain liikaa.
Epilogiksi nimetty osuus aivan kirjan lopussa sai minut melkein kauhistumaan. Vieläkö tulee tarinaa ja nyt fanien näkökulmasta? Mutta osio osoittautuikin melko mielenkiintoiseksi. Erityisesti Bogart Co. fanklubia pyörittäneiden tyttöjen tarina. Ja kirjan sisällön ollessa muutenkin niin runsas ja kattava, on tällainen lisäosa vain bonusta. Sen voi halutessaan jättää vaikka lukemattakin.
Aku-Tuomas Mattila selvästikin osaa asiansa. Hän on tehnyt taustatutkimuksensa ja haastattelunsa ihailtavalla paneutumisella. Kuinkakohan monta työtuntia siihen lieneekään hurahtanut? Kirjailijan ei kannata tuntipalkkoja laskeskella. Virheitä on kirjasta turha etsiä. Teksti on kautta linjan jopa tieteellisen asiallista, mutta onneksi huumoriakin saadaan riveille haastateltujen kautta. Jokaisen joskus Bogart Co:lle irvailleen olisi syytä lukea tämä kirja. Loppuisi vihdoinkin se nälviminen.
SEURAA RETROPOPPARIA SOMESSA:
RETROPOPPARI 