MARC ALMOND: TAINTED LIFE – THE AUTOBIOGRAPHY (Pan Books 1999)
Innostuin taannoin englanninkielisistä muusikkoelämäkerroista. Onhan tarjonta kyseisellä kielialueella huomattavasti laajempi ja ennen kaikkea mielenkiintoisempi. Vaikka olen jo kouluvuosista lähtien lukenut mielestäni melko sujuvasti esimerkiksi englanninkielisiä musiikkilehtiä ja sittemmin vaikkapa englanninkielistä Wikipediaa sekä muuta nettisisältöä, kynnys lähteä lukemaan kirjaa oli jotenkin korkeammalla. Mutta se osoittautuikin yllättävän helpoksi.
Uskon, että oma kielitaitoni on vuosikymmenten aikana harjaantunut ahkeralla populaarikulttuurin seuraamisella ja erilaiset sanaleikit, sutkaukset ja muut monimerkityksellisyydet ovat tulleet tutuksi elokuvista ja televisiosta. Lisäksi toitotin itselleni, etten saa lukiessani takertua joihinkin yksittäisiin tuntemattomiin sanoihin, mikäli uskon ettei sillä ole todella merkittävää roolia tarinassa. Sellaisia onkin tullut esille todella harvoin. Yhtenä esimerkkinä muistuu mieleen jokin lääketieteellinen diagnoosi tai vastaava. Se piti tarkistaa sanakirjasta.
Soft Cell -solisti Marc Almondin vuonna 1999 julkaistu omaelämäkerta ”Tainted Life” oli hakusessa pidempään, sillä sitä ei ollut enää uutena saatavilla esimerkiksi Amazon-verkkokaupassa, joka on pääasiallinen englanninkielisten musiikkikirjojen hankintakanavani. Löysin onneksi teoksen keväällä Brysselissä lomaillessani ja vieläpä sopivaan kahdeksan euron second hand -hintaan. Kirjaa on paljon kehuttu ja kannessakin sen mainitaan olevan ”leaut-loksauttava”. Mutta oliko opus maineensa veroinen?
Marc Almond kertoo kirjassaan hyvin avoimesti kommelluksistaan seksin ja huumeiden parissa. Ne lienevät seikat, jotka 25 vuotta sitten kirjan ensijulkaisun aikoihin loksauttivat lukijoiden ja kriitikoiden leuat. Ja niitä kommelluksia sitten riittääkin. Voisin jopa todeta, että ihan kyllästymiseen asti. Kuinka sekaisin yksi poppari onkaan ollut koko 1980-luvun ja vielä osan 1990-lukuakin, kunnes sitten raitistui ja alkoi kirjoittaa ylös mitä sekoiluvuosistaan saattoi muistaa.
Ymmärrän, että alkoholi- ja huumeriippuvuus on vakava sairaus ja sellaiselle altistuva ei varmastikaan voi asialle paljoakaan. Siitäkin huolimatta korkealle arvostamani muusikon pisteet silmissäni suorastaan romahtivat. Eniten juuri siitä syystä, että hän suhtautui työhönsä niin välinpitämättömästi ollessaan päihteiden vaikutuksen alaisena. Suurin osa Marc Almondin 1980-luvun soololevyistä on syntynyt näköjään kädellä hutaisten pienessä tai vähän isommassakin pöhnässä. Vähän kuin pakkopullana, koska jotain piti julkaista henkensä pitimiksi tai ehkä ennemmin riippuvuuden ylläpitämiseksi.
Soft Cell -duon 1980-luvun alun menestyksen Almond laskee 90-prosenttisesti duokumppani Dave Ballin ansioksi. Hän kehuu bändikaveriaan estoitta maasta taivaaseen ja kertoo lähes kaiken musiikin syntyneen Ballin nerokkuuden seurauksena. Esikoismenestyksen ”Non-Stop Erotic Cabaret” tuottaja Mike Thorne ei sen sijaan saa kehuja, vaan pikemminkin hänet Almond leimaa kaavoihin kangistuneeksi kehäraakiksi jo vuonna 1981. Thorne puuhasteli vanhanaikaisten laitteidensa parissa, vaikka hän oli tuolloin 33-vuotias ja vain yhdeksän vuotta Almondia vanhempi. En tahdo uskoa, että niin monesta huipputuotannosta vastannut Thorne olisi millään muotoa tehnyt Soft Cellin levytyksissä vahinkoa. Almond itse kiisi esikoisen synnyn aikaan New Yorkin yössä kuin viimeistä päivää perse paljaana.
Lue lisää: Soft Cellin koko tuotanto Retropopparin Levymittarissa
Muutenkin kirjassa harmitti, kun Almond itse lyttäsi omat henkilökohtaiset suosikkini. Rankimpana esimerkkinä vuoden 1991 huippualbumi ”Tenement Symphony”, jonka tuotti Trevor Horn. Miten hän saattaakin suhtautua siihen niin karsaasti? Rakkaimpia teoksia artistille itselleen ovat olleet mm. Brelin lauluihin pohjautuva ”Jacques”, jota itse en arvosta musiikillisesti korkealle. Mukavaa kuitenkin, että kaiken sekoilun rinnalla Almond jaksaa kertoa laajan tuotantonsa synnystä. Kirja tulvii pieniä anekdootteja eri levytyssessioista ja niillä vierailleista muusikoista. Kuvaliitteet sisältävätkin kaverikuvan poikineen.
Myös raha-asiat ovat lähellä Almondin sydäntä. Kirjassa kerrotaan tarkkoja summia lukuisien työkeikkojen tienesteistä ja kuinka paljon artisti laski hävinneensä rahaa sen erheen seurauksena, että hittisinglen ”Tainted Love” kääntöpuolelle ei laitettu heidän omaa sävellystään, vaan toinen cover. Näin ollen royaltit sävellystyön osalta jäivät kokonaan saamatta, mutta ”Tainted Loven” säveltäjä Edward Cobb nauraa edelleen matkalla pankkiin.
Mikä karvainta, Almond pakotettiin tekemään sama virhe toisenkin kerran. Hän olisi halunnut ”Something’s Gotten Hold Of My Heart” -singlen B-puolelle oman kappaleensa, mutta levy-yhtiö vaati että Gene Pitneyn kanssa lauletun duettosinkun toiselle puolelle laitetaan Almondin sooloesitys samasta laulusta. Sadat tuhannet punnat vilisivät taas ohi suun, kun levy nousi listaykköseksi. Ja monta viivaa nenään jäi vetämättä. Rahasummia ynnäillään myöskin huumekauppojen ja muiden typerien hankintojen yhteydessä. Almond esimerkiksi osti Rolls Roycen, vaikka ei omista ajokorttia. Sillä kavereiden kelpasi huristella ja muutenkin rahaa paloi Almondin possen viihdyttämiseen.
Muistelmissaan Marc Almond antaa itsestään vähän kaksijakoisen kuvan. Julkisuudessa hänestä on minulle muotoutunut käsitys suuresta taiteilijasta ja diivasta, mutta kirjassa esiintyy epävarma ja ailahtelevainen rimpuilija. Syntyy vaikutelma, että hän on tarvinnut päihteitä rohkaistakseen mielensä. Mutta sitten niitä on nautittu niin paljon, että hommat ovat menneet plörinäksi. Monet hienotkin tilaisuudet on ryssitty, kuten iso soolokonsertti Royal Albert Hallissa. Minkälainen Almondin ura olisikaan, jos hän olisi hoitanut asialliset hommat kunnolla ja ollut sitten vasta kuin Ellun kana. Lopussa hän vuodattaa, ettei ole komein tai lahjakkain artisti, mutta on silti pärjännyt ihan kivasti.
Peribrittiläiseen elämäkertatapaan, mitään ei kuitenkaan kaduta. Se myönnetään, että meni vähän penkin alle ja olin vähän aineissa, mutta ei sitä että siinä olisi mitään liian pahaa että taiteilijaa voisi millään muotoa moisesta soimia. Jää jälkimaku, että sekoilulla on ollut ihan tarkoituskin herkutella oikein olan takaa. Siihen viittaa jo kirjan ensimmäiset sanat, joissa Almond toteaa itse inhoavansa elämäkertojen alkuja. Hän kehottaakin huumehelvetistä ja irstailusta kiinnostuneille skippaamaan ensimmäiset neljä lukua ja siirtymään suoraan vitoseen.
Ilmeisesti Almond myös olettaa osan lukijoista toimineen toivotulla tavalla, sillä viidennen luvun aluksi ja hän kertaa lapsuus ja nuoruusvuotensa (jotka eivät nekään olleet helppoja) skipanneille olennaisen parilla lauseella. Itse elämäkertafriikkinä olen eri linjoilla. Pidän aluista yhtä paljon kuin keskikohdista ja lopuista. Huumehelveteistä ja irstailuista en niinkään. Kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. Marc Almond löytää rauhan ja tasapainon, mikä on tiedettävästi jatkunut myös seuraavat 25 vuotta aina näihin päiviin asti. Jatko-osaa kirjalle tuskin tulee, sillä siitä tulisi tylsä.
Melko perinteistä muusikoiden elämäkerroissa on myös se, että artisti jonka suurin suosio alkaa olla taaksejäänyttä elämää, jatkaa musiikin julkaisua omalla levymerkillään. Tätä tietenkin selitetään taiteellisella vapaudella. Sillä, että mikään iso levy-yhtiö ei enää halua julkaista materiaaliasi, ei ole mitään tekemistä tällaisen ratkaisun kanssa. Almondin tapauksessa ratkaisu on kuitenkin mielestäni toiminut, sillä hän on luonut useita uransa parhaita julkaisuja juuri kirjan julkaisun jälkeisinä vuosina 2000-luvulla. Niissä on juuri ne puolet, joista Almondissa pidän, korostuvat hienolla tavalla. Dramaattisuus, taiteellisuus ja tulkinnat ovat sopivassa balanssissa. Kuunnelkaa vaikka vuoden 2020 albumi ”Chaos and a Dancing Star” tai ihan tuore cover-albumi ”I’m Not Anyone” ja erityisesti sen nimikkokappale.
Toisinaan harmittaa, kun elämäkerta ei annakaan minulle lukijana kuvittelemani kaltaista kuvaa ihailemastani henkilöstä. Siksi pidin myös hieman taukoa tämän lukukokemukseni ja blogin kirjoittamisen välissä. Kirja vaati tavallista enemmän sulattelua ja makustelua. Ehkä samalla opin hyväksymään, että elämästään avoimesti kertova artistikin on vain ihminen kaikkine virheineenkin ja jokainen elämä on yksilöllinen suunnittelematon matka. Marc Almond on elänyt tällaisen elämän, mutta tänä päivänä hän kertoisi siitä kenties vähemmän sensaatiohakuisesti.
Retropopparin Marc Almond suosikkialbumit:
- Tenement Symphony (1991)
- Enchanted (1990)
- Chaos and a Dancing Star (2020)
- The Stars We Are (1988)
- Stardom Road (2007)
- I’m Not Anyone (2024)
Kuuntele Retropopparin Spotify-soittolistaa ”The Essential Marc Almond”
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti