Pophistoria: OMD – Sugar Tax (1991)

Keväällä 1988 Orchestral Manoeuvers in the Dark julkaisi siihen mennessä myydyimmän albuminsa: kokoelmalevyn, joka kokosi yhteen bändin klassiset singlet 1980-luvun alusta: ”Messages”, ”Enola Gay”, ”Souvenir”, ”Joan of Arc” ja ”Maid of Orleans” sekä uudemmat hitit, kuten ”Locomotion”, ”Talking Loud and Clear” ja ”(Forever) Live and Die”. Albumin piti poissa Britti-listan ykköspaikalta vain Terence Trent D’Arbyn ja Morrisseyn debyyttialbumit.

Varmasti ”The Best of OMD” toimi ajankohtaisena muistutuksena orkesterin merkityksestä, vaikka tuoreiden singlejen ”We Love You” ja ”Shame” epäonnistuminen oli johtanut suosion pieneen laskusuhdanteeseen. Valtameren takana oli tilanne kuitenkin toinen, suurelta osin ”If You Leave” -elokuvabiisin yllätysmenestyksestä johtuen. Kappale oli kirjoitettu tilauksesta ”Pretty in Pink” -elokuvaa varten. Lisäksi OMD lämmitteli Depeche Modea heidän ”Music for the Masses” -kiertueensa USA:n osuudella. Myös yhtyeen viimeisin single ”Dreaming” oli saavuttanut Billboardin TOP-20:n.

Lue lisää: OMD:n kaikki albumit Retropopparin Levymittarissa

Mikään ei viitannut siihen, että OMD olisi hajoamisen partaalla. Kun yhtyeen klassinen nelihenkinen kokoonpano Andy McCluskey, Paul Humphreys, Martin Cooper ja Malcolm Holmes kokoontui uudelleen kesällä 1988 työstämään jatkoa heidän edelliselle studioalbumilleen ”The Pacific Age” (1986), olisi ilmassa voinut kuvitella olevan jonkinasteista innostusta. Valitettavasti näin ei ollut.

Record Mirrorin haastattelussa heinäkuussa 1988 kosketinsoittaja Paul Humphreys peitteli halkeamia ja vihjasi, että bändi oli aloittanut kahdeksannen studioalbuminsa työskentelyn. ”Viime yönä työskentelin LP:lle tulevan ”Wild Strawberries” -kappaleen taustojen parissa noin kello viiteen aamulla”, hän kertoi toimittaja Tony Beardille. ”Kun avasin ikkunaluukut, maitomies seisoi ulkona yrittäen ilmeisesti saada pientä esimakua albumista!” Tällainen iloisuus oli kuitenkin jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä kulissien takana oli tapahtunut viimeisen kahdentoista kuukauden aikana.

Kuten laulaja Andy McCluskey myöhemmin kertoi Q-lehdelle vuonna 2001, huono sopimus jonka he olivat allekirjoittaneet Virgin Recordsin kanssa uransa alussa, oli jättänyt heidät epävarmaan taloudelliseen tilanteeseen. ”Emme koskaan näyttäneet saavan rojalteja, vaikka myimme miljoonia levyjä”, hän sanoi. ”Viimeinen pisara oli Depeche Modea tukeva kiertue, jolta saimme 5000 dollaria per keikka, mikä ei kattanut edes kulujamme.” Kuten myöhemmin kävi ilmi, yhtye oli velkaa Virginille pienen omaisuuden, ja ”The Best of OMD” oli ilmeisesti julkaistu vain heidän kirjanpitäjiensä kehoituksesta.

Suurin ongelma oli kuitenkin, että bändi oli joutunut myös luovaan umpikujaan. Vuosia jatkuneet kiertueet olivat vaatineet veronsa, kun he yrittivät lyödä läpi tuottoisille USA:n markkinoille. Samalla paine kirjoittaa ja äänittää uusi studioalbumi joka vuosi – kuten ylenpalttisella 1980-luvulla oli tapana – oli polttanut yhtyeen loppuun.

Tässä vaiheessa OMD:ta ei enää voinut tunnistaa yhtyeeksi, joka oli julkaissut Kraftwerk-vaikutteisen debyyttisinglensä ”Electricity” Factory-levymerkillä vuosikymmen sitten. Oli epäselvää, millaisen musiikillisen suunnan bändi aikoi ottaa. Varsinkin kun veljekset Neil ja Graham Weir – jotka olivat olleet bändin matkassa vuodesta 1984 lähtien – olivat nyt palanneet kotiinsa Skotlantiin.

Kesään 1987 mennessä ilmassa oli joitain varhaisia ​​varoitusmerkkejä siitä, että Humphreys ja McCluskey kamppailivat inspiraation löytämiseksi. He yrittivät kirjoittaa uuden kappaleen ”The Best of OMD:lle”. ”Toukokuusta heinäkuuhun kirjoitimme ja kirjoitimme ja kirjoitimme”, McCluskey kertoi yhtyeen faniklubille vuonna 1988. ”Olemme kirjoittaneet reilusti yli 20 uutta ideaa kappaleille, joista olimme täysin vakuuttuneita siitä, että ne olivat joko täydellisiä tai täyttä roskaa. Ja mitä enemmän olimme huolissamme, sitä huonommaksi laulunkirjoituslohko tuntui menevän.” Näiden istuntojen tuloksena syntyi edellä mainittu Billboard-hitti ”Dreaming”, mutta se oli kappale jonka bändi myöhemmin itsekin hylkäsi.

Vuoden kuluttua samat ongelmat ilmaantuivat uudelleen, mutta oli muitakin tekijöitä, jotka lopulta vaikuttivat bändin kuolemaan. Ensinnäkin McCluskey ei nauttinut työskentelystä Humphreysin autotalliin rakennetussa studiossa. ”Paulin studio oli hieno laitos”, hän kertoi OMD Information Servicelle vuonna 1990, ”Mutta lopulta se oli meille ongelma, koska se tarkoitti, että jos halusin tehdä jotain, minun piti mennä Paulin kotiin. Olin turhautunut. En voinut toteuttaa mitään ajatuksiani ilman, että Paul oli paikalla.”

Toiseksi, Paul Humphreysilla oli vahva side bändikavereihinsa Martin Cooperiin (koskettimet ja saksofoni) ja Malcolm Holmesiin (rummut). Sekä Cooper että Holmes kokivat, että heitä oli kohdeltu viime vuosina vain sessiomuusikoina ja he halusivat lisää luovaa ja taloudellista valtaa jatkossa. Humphreys sympatiseerasi heitä ja alkoi työstää kappaleideoita heidän kanssaan, McCluskeyn kirjoittaessa itsenäisesti.

Pian kuitenkin kävi selväksi, että tämä järjestely ei toiminut. ”En pitänyt heidän kappaleidensa tyylistä”, McCluskey kertoi Q-lehdelle vuonna 2001, ”Eivätkä ne mielestäni olleet muutenkaan kovin hyviä. Ajattelin vain, että jos näiden kappaleiden pitäisi olla albumilla ja omat kappaleeni pitäisi tehdä omalla tavallaan, se olisi vain OMD:n loppu.”

Ajatus näiden kahden erilaisen leirin tekemistä LP-levyn kääntöpuolista hylättiin nopeasti. Samoin kuin ajatus siitä, että kaksi leiriä työskentelisi eri paikoissa ennen kuin ne sulautuisivat OMD:ksi. ”Halusimme vain tehdä albumin OMD:n ulkopuolella”, Humphreys kertoi Telegraph-fanilehdelle vuonna 1993. ”Halusimme tehdä sen ja palata sitten OMD:hen ja nähdä kuinka hyvin se toimisi sen jälkeen.”

OMD hajosi väistämättä vuonna 1989 ja McCluskey jäi nuolemaan haavojaan entisten bänditoveriensa jatkaessa yhteistyötä. Laulaja oli olettanut, että tämä oli puhdas tauko ja että OMD-nimi oli haudattu. Niinpä olikin jonkinlainen shokki, kun Humphreys lähestyi häntä useita viikkoja myöhemmin yllättävällä ehdotuksella. ”Paul palasi luokseni ja sanoi, että hän, Martin ja Malcolm halusivat jatkaa OMD:nä, koska heitä oli kolme ja minä olin yksin”, McCluskey selitti Record Mart & Buyerille vuonna 1998.

”Kerroin heille, että olin kuullut minkälaista musiikkia he tekivät ja sanoin ettei se ole OMD:ta. Menin Virginin toimistoon ja kysyin: ”Voiko Paul olla OMD ilman minua?” He sanoivat omistavansa nimen ja että mieluummin minä olisin OMD. Näin alkoi pitkittynyt kiista, jota Daily Star -lehti kuvaili myöhemmin sensaatiomaisesti ”katkeraksi, 18 kuukautta kestäneeksi oikeustaisteluksi”. Humphreys tavoitteli parasta taloudellista tulosta ja luopui lopulta OMD-nimen oikeuksista julkistamattomalla summalla. Kun Humphreys, Holmes ja Cooper odottivat irtisanomista sopimuksestaan ​​Virgin Recordsin kanssa, he jatkoivat debyyttialbuminsa kappaleiden demoamista muiden projektien lisäksi.

Samaan aikaan McCluskey oli ymmärrettävästi masentunut yhtyeen hajoamisesta ja sitä seuranneista oikeudenkäynneistä. Hän myönsi myöhemmin viettäneensä pitkiä aikoja uudessa talossaan, jossa hänen mukaansa kummitteli. Myöhemmin se antoi lyyrisen inspiraation ”Walking on Air” -kappaleelle. Elokuussa 1989 McCluskeyta kuultiin legendaarisen tuottajan Arthur Bakerin albumilla ”Merge”, jolle hän kirjoitti kappaleen ”Walk Away”. Samainen julkaisu sisälsi myös yhteistyötä Martin Fryn (ABC), Al Greenin ja Jimmy Somervillen (Bronski Beat, The Communards) kanssa.

Lisäksi McCluskey soitti koskettimia ”Frenzyllä”, The Lightning Seedsin toisen singlen ”Joy” B-puolella, joka julkaistiin samana vuonna. The Lightning Seeds oli käytännössä Ian Broudien sooloprojekti. McCluskey tunsi Broudien jo 1970-luvulta. The Lightning Seeds nousi Britti-listan kärkeen vuonna 1998 kappaleella ”Three Lions”. Broudie oli tätä ennen soitellut mm. post-punk-bändissä Big in Japan, jonka jäseniä olivat mm. liverpoolilaishahmot Holly Johnson (Frankie Goes to Hollywood) ja Bill Drummond (KLF).

Ratkaisevaa on, että vuonna 1989 McCluskey aloitti työskentelyn basisti Lloyd Massettin ja rumpali Stuart Kershawin kanssa. He olivat kaksi paikallista Raw Unltd -nimisen pop/rap crossover -yhtyeen jäsentä. Heidän debyyttisinglensä ”Romeo and Juliet”, joka julkaistiin saman vuoden helmikuussa, oli äänitetty eloisassa Pink Museum -nimisessä laitoksessa. Liverpoolissa Lark Lanen varrella sijaitsevan muunnetun moottorimuseon oli avannut toukokuussa 1988 edesmennyt Hambi Haralambous, Hambi and the Dancen entinen keulahahmo, joka oli tehnyt sopimuksen Virginin kanssa aiemmin vuosikymmenellä. Tammikuussa 1989 The La’s oli käyttänyt studiota yhdessä monista sessioistaan, jotka johtivat heidän debyyttialbuminsa julkaisuun seuraavana vuonna. Myöhemmin asiakkaita olivat mm. Oasis ja Arctic Monkeys.

Haralambous oli rohkaissut McCluskeyta työskentelemään eri muusikoiden kanssa ja Raw Unltd oli studion vakituinen vieras, jota omistaja manageroi tuolloin. Aloitteleva bändi sattui myös etsimään henkilöä tuottamaan kappaleita debyyttialbumilleen. Se oli symbioottinen järjestely, joka näytti paperilla täydelliseltä, mutta McCluskey leimasi myöhemmin tuotantotyönsä ”täydelliseksi katastrofiksi”.

Yhteistyö osoittautui kuitenkin ratkaisevan tärkeäksi kamppailevan lauluntekijän luovan kipinän uudelleen sytyttämisessä, ja sekä Massett että Kershaw antoivat hänelle lukuisia lauluideoita. ”He vain tulivat viereeni ja heittelivät minua ideoilla: sointujaksoja, bassolinjoja ja rytmejä”, McCluskey selitti Vox-lehdelle vuonna 1993. ”He olivat valmiita antamaan minulle asioita ja jättämään minut töihin. Jos en pitänyt niistä, minulla ei ollut velvollisuuksia viedä niitä eteenpäin. En loukannut kenenkään ylpeyttä tai murskannut egoja. Se oli toisaalta osaltani itsekästä ja ahnetta, mutta se toimi heille. Monista heidän ideoistaan ​​tehtiin valmiita kappaleita menestyneelle albumille – mikä auttoi heitä saamaan ensimmäisen kustannussopimuksensa – ja se auttoi minua synnyttämään omat lauluni.”

McCluskey myöntää, että hän pyrki tietoisesti käyttämään enemmän ohjelmointia ja pyrki pois OMD:n kahden edellisen Stephen Haguen tuottaman albumin ”Crush” (1985) ja ”The Pacific Age” (1986) livebändisoundista. ”Mitä enemmän akustisia instrumentteja käytimme, sitä enemmän menetimme bändin soundia”, McCluskey kertoi Music Technology -lehdelle vuonna 1991. ”Kerron teille luultavasti jotain muuta viiden vuoden kuluttua, mutta nyt olen vakuuttunut, että OMD:n erottuva soundi on rytmitekniikan – samplejen, rumpukoneiden ja bassosekvenssien – ja niiden yläpuolella leijuvien sanoitusten, melodian ja kuoron yhdistelmä.”

Vaikka Korg M1:n asetuksista lähtevät äänet palauttaisivatkin fanien ajatukset jossain määrin takaisin OMD:n kukoistusaikaan, haluttiin levylle sisällyttää myös nykyaikaisempia saundeja. Ne heijastuivat dance- ja technokappaleiden kasvavasta määrästä listoilla. Bändit kuten Bassomatic, Black Box, 808 State, KLF ja Technotronic olivat kaikki McCluskeyn musiikillisessa tutkassa 1980-luvun lopulla/1990-luvun alussa.

Eräs tietty OMD-kappale, ”Resist the Sex Act” – jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu – sai vaikutteita Lil’ Louisin orgastisesta klubihitistä ”French Kiss”. McCluskeyn kiintymys uskonnolliseen kuoromusiikkiin näkyi myös ”Walk Tallissa” – joka pohjautui Gregorio Allegrin ”Miserere mei, Deus” -sampleen sekä Enigman inspiroimaan kappaleeseen ”Vox Humana”, joka julkaistiin ”Then You Turn Away” -singlen B-puolena.

Alun perin albumin ensimmäiseksi singleksi kirjoitettu ”Call My Name” oli tietoinen yritys pyrkiä tanssipopin maailmaan. Kuten Stuart Kershaw muistutti myöhemmin Twitterissä: ”Yksi meistä sanoi, että meidän pitäisi tehdä kotiäänitys. Aluksi nauroimme, mutta sitten joku meistä ohjelmoi house-biitin HR16-rumpukoneelle ja Akai samplerille ja alkoi pyörittää sitä. Aloitin Korg M1-pianosoundilla ja keksin melodiaosan riffin. Andy ja minä etenimme vaiheittain, loimme uuden sointusarjan ja päädyimme lopulta johonkin, joka selvästi myöhemmin inspiroi Killersin kappaletta ”Human”.” Lopulta ”Call My Namesta” tuli neljäs ja viimeinen albumilta julkaistu sinkku.

”Sugar Taxin” ensimmäinen äänitys aikataulutettiin keväälle 1990, jolloin Howard Gray (entinen teepoika/nauhaoperaattori, joka oli työskennellyt jo OMD:n merkittävällä kolmannella albumilla ”Architecture and Morality”) ja Andy Richards tuottivat neljä kahdestatoista valmiista kappaleesta. McCluskey otti itse ohjat lopuilla raidoilla. Monien kappaleiden sovituksia oli jo työstetty Lloyd Massettin ja Stuart Kershawin kanssa melko pitkälle heidän harjoitustilassaan, Ministryssa, Preston Streetillä.

McCluskey vahvisti Music & Technology -lehdelle vuonna 1991: ”Olen äänittänyt heidän esityksensä harjoituksista. Joten kun pääsin studioon, siellä olin vain minä ja Atarini sekä kuka tahansa, joka lauloi.” Todellakin, liuta naissessiolaulajia tuotiin mukaan, mikä johti listaystävällisempään soundiin.

Materiaalin osalta yhdessä Massettin ja Kershawin kanssa kirjoitetut ”All That Glitters”, ”Call My Name”, ”Then You Turn Way”, ”Walking on Air” ja ”Walk Tall” tarjosivat syntyneen albumin perustan, mutta akkujen latauduttua ja luovuutensa uudelleen asennettuna McCluskey kirjoitti muita keskeisiä kappaleita itsenäisesti Ministryssa. Näihin kuului mm. ”Was It Something I Said”. Hieman ”Joan of Arcia” muistuttava kappale toi mieleen OMD:n eeppisemmän ja sinfonisemman puolen, varsinkin kun McCluskey latasi siihen albumin sydämellisimmän ja intohimoisimman lauluesityksen.

Samoin päätösballadi ”All That Glitters” näki laulajan pohtivan OMD:n hajoamista, tarjoten jonkinlaisen käsityksen hänen hauraasta ajattelutavastaan. ”Monet kirjoittamistani kappaleista kertovat itse asiassa Paulista ja minusta”, McCluskey kertoi Telegraph-fanilehdelle vuonna 1991. ”Sanoitustapa ei ehkä ole niin ilmeinen ihmisille. Kappaleet saattavat kuulostaa rakkauslauluilta, mutta eivät sitä ole. Uskon, että ihmiset, jotka kuuntelevat albumia ymmärtävät, että siellä on kappaleita jotka kertovat todella siitä kuinka järkyttynyt olin.” Monet fanit olivat pettyneitä siihen, että tätä showtopperia ei julkaistu singlenä, mutta McCluskey väittää, että se ei ole radioystävällinen.

Yksi kappale, joka oli ehdottomasti kypsä radioaalloille, oli ”Pandora’s Box”. Sen alkuperä ulottui 1980-luvun alkuun. Katsasteltuaan valokuvia mykkäelokuvanäyttelijä Louise Brooksista McCluskey aloitti vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön ikuistaakseen tarinansa laulussa. ”Hänen koko elämäntarinansa on todella kiehtova”, hän kertoi yhtyeen elämäkerran kirjoittajalle Johnny Wallerille vuonna 1993. ”Brooksin kanssa seurustelivat kaikki kuuluisat ihmiset ensin New Yorkissa ja sitten Hollywoodissa. Periaatteessa hän oli niin itsetuhoinen, että hän heitti pois häikäiseviä uramahdollisuuksia. Joka kerta kun jotain hyvää oli tapahtumassa, hän vain puhalsi sen pois! Sitten hän taantui ja eli elämänsä toisen puoliskon eristyksissä lähes köyhyydessä.” Varhaisin näkemys oli McCluskeyn demo ”American Venus” (löytyy vuoden 2019 Souvenir-boxset-julkaisulta), mutta ”Born in Kansas” -lyriikan lisäksi sillä ei ollut mitään muuta yhteistä tulevan kappaleen kanssa.

Ministryssa kirjoitettiin myös albumin ensimmäinen single ”Sailing on the Seven Seas”, johon tärkeän panoksensa toi Stuart Kershaw. ”Olin lähtenyt kirjoitushuoneestani Liverpoolin keskustassa ostamaan paperitarvikkeita ja aloin matkalla hymistä rumpukuviota”, McCluskey muisteli Twitterissä. ”Juoksin suoraan takaisin ja aloitin ohjelmoinnin pienellä Alesis-rumpupatteristolla, jumiuduin kahteen sointuun ja sain heti sanoitusidean. Juuri silloin Stuart saapui ja kysyin häneltä, mitä tehdä säkeistöjen aukkokohdissa. Hän kirjoitti pianomelodian päästään ja ehdotti sointumallia mahdolliselle kertosäkeistölle.”

McCluskeyn luovisvimman seurauksena materiaalia riitti vaikka kahdelle albumille. Joitakin otoksia käytettiin lopulta sinkkujen B-puolina, kun taas toiset joko hylättiin (esim. ”Cruel”, ”Resist the Sex Act” ja ”You’re Always Coming Back to Me”) tai sisällytettiin myöhemmille albumeille (esim. ”Dream of Me ’Based on Love’s Theme'”, jonka julkaisua viivytti Barry Whiten haluttomuus hyväksyä Love Unlimited Orchestra -sämple, ilmestyi vuoden 1993 ”Liberator” -albumilla). ”Wheels of Steel” päätyi lopulta vuoden 2010 ”History of Modern” -kokonaisuudelle.

Vaikka purkissa oli paljon alkuperäistä materiaalia, McCluskey halusi mukaan myös version Kraftwerkin ”Neon Lights” -kappaleesta (albumita ”The Man-Machine”, 1978), joka sisälsi unenomaisen laulun Christine Mellorilta. McCluskeyn oli pyydettävä Kraftwerkiltä lupa käyttää kappaletta. Siitä alkoi ystävyys Karl Bartosin kanssa, joka johti lopulta yhteiskirjoitettuihin kappaleisiin, kuten ”Kissing the Machine” (1993) ja ”The Moon and the Sun” (1996). ”Hän armollisesti salli cover-version tekemisen”, McCluskey muisteli Twitterissä. ”Säilytin hänen lähettämänsä faksin, koska se oli kuin kirje Jumalalta!” Kymmenen vuotta myöhemmin Simple Minds käsitteli ”Neon Lightsia” samannimisellä albumillaan. Vuoden 2009 Graffiti Soul -kiertueella yhtye sai seurakseen McCluskeyn ja Humphreysin luomaan ainutlaatuisen version ikonisesta kappaleesta.

Yksi kappaleista, joista Virgin ei ollut kiinnostunut, oli uutuuskappale ”Apollo XI”. Mutta OMD:llä oli pitkä historia epätavallisten kappaleiden sisällyttämisessä albumeilleen ja McCluskey vaati sen säilyttämistä. Laulajan mukaan hän oli löytänyt kirpputorilta levyn, joka sisälsi dialogia Apollo XI -kuuoperaatiosta. ”Kaikki sämplet on otettu levyltä ja siirretty vanhan Atari ST24 -tietokoneen Akai-sämpleriin”, hän kirjoitti Twitterissä. ”Tämä järjestelmä oli halpa versio Fairlight-sämplerista, jonka ostimme myöhemmin hämmästyttävällä 24.000 punnalla. Nykyään tällaisen työn tekeminen näyttää erittäin hitaalta ja pitkäjänteiseltä, mutta tuolloin oli vallankumouksellista ajaa niin monia tarkkoja sämplejä samanaikaisesti. Kappale kuulostaa nyt 1990-luvun alun teknolta, mutta se onkin minun herkkä kohtani.”

Yksi poissaolollaan ​​silmiinpistävä kappale on albumin nimikappale. Otsikko ei tietenkään ollut ennakoiva viittaus tulevaan sokeriveroon, vaan McCluskeyn havainto, että kaikella makealla on hintansa. Myöhemmin hän vitsaili olevansa ilkikurinen jättämällä sen pois albumilta, mutta totuus oli, että hän ei pystynyt saamaan sitä valmiiksi ajoissa, vaan halusi sen sijaan viimeistellä ”Pandora’s Boxin”.

Alun perin albumia suunniteltiin julkaistavaksi syyskuussa 1990, mutta se ilmestyi vasta seuraavana vuonna. Viivästymiset hyödyttivät kuitenkin McCluskeya, sillä hän sai OMD-fanilta ja tulevalta ”Trainspotting” elokuvan ohjaajalta Danny Boylelta houkuttelevan tarjouksen kirjoittaa teema ja muuta musiikkia kolmeosaiseen BBC:n ”For the Greater Good” -sarjaan, joka ilmestyi maaliskuussa 1991.

”Se oli melkoinen haaste, koska en ollut koskaan aiemmin tehnyt musiikkia visuaaliseen käsikirjoitukseen sopivaksi, mutta nautin siitä valtavasti”, McCluskey kertoi BBC:lle. ”Olin kuitenkin hieman hermostunut, kun se esitettiin ensimmäisen kerran!” Valitettavasti lisensointiongelmat estivät suunnitelmat sisällyttää teema ”Sugar Taxin” kolmannen singlen ”Then You Turn Away” B-puolelle. Musiikkia ei ole vieläkään julkaistu missään formaatissa. Danny Boyle sisällytti myöhemmin ”Enola Gayn” kesäolympialaisten avajaisseremoniaan vuonna 2012.

McCluskey oli ymmärrettävästi hermostunut ”Sugar Taxin” ilmestymisen alla. Olihan OMD:n viimeisimmän studioalbumin ”The Pacific Age” julkaisusta kulunut melkein viisi vuotta, eivätkä kaikki OMD:n aikalaiset 1980-luvulta olleet onnistuneet siirtymään uudelle vuosikymmenelle. Depeche Moden, Erasuren ja Pet Shop Boysin kaltaisten urat olivat voimistuneet, mutta toisten urat olivat umpikujassa. Varsinkin Duran Duran ja Human League olivat julkaisseet tähän mennessä heikoimmat ja kaupallisesti epäonnistuneimmat albuminsa ”Liberty” and ”Romantic?”. Tämä ahdistus heijastui ehkä ”Sugar Tax” -krediitteihin, joissa ei mainita kertaakaan McCluskeyn nimeä. Lisäksi laulajan kuvat ovat tarkoituksella epätarkkoja. ”Olin iloinen voidessani piiloutua OMD:n nimen taakse”, hän kertoi Record Mart & Buyerille vuonna 1998, ”En ollut varma, että se toimisi ollenkaan.”

Albumin kansikuvan, joka sisälsi näyttävän kuvan öljyveistoksesta otti kokenut OMD-valokuvaaja Trevor Key. Kokonaisuuden kokosi Area-niminen suunnittelutiimi, johon kuuluivat Cara Gallardo ja Richard Smith, jotka molemmat olivat aiemmin työskennelleet Peter Saville Associatesilla. ”Olimme lähettäneet kirjamme Virgin Recordsille, ja yhtiön taideosasto järjesti meille tapaamisen Andy McCluskeyn kanssa”, Smith selitti Classic Popille vuonna 2018. ”Pystyimme vaihtamaan ”sotatarinoita” yhteistyöstä Peter Savillen kanssa ja ystävystyimme muistojemme yhdistäminä. ”Sugar Taxin” kansikuva perustui kutsutyöhön, jonka loimme Lontoon taidegallerianäyttelyyn. Taiteilija käytti öljyä työssään luodakseen silmiinpistäviä kuvia, ja Andy rakasti sitä. En tuntenut ketään muuta, joka olisi voinut ottaa valokuvan, paitsi Trevor. Viimeisessä otoksessa hierottiin pleksilasiin astianpesuainetta.”

Kun albumi lopulta julkaistiin toukokuussa 1991 se nousi ensimmäisellä viikollaan vaikuttavasti Britannian albumilistalla sijalle viisi singlen ”Sailing on the Seven Seas” poikkeuksellisen menestyksen jälkeen. Bändin meluisin ja omituisin single sitten vuoden 1983 ”Genetic Engineering” sisälsi glam rock -tyylisiä rumpuja, cheesyn Casio-kosketinsoolon ja voimasointuja paikallisen kitaristin Stewart Boylen toimesta. Myöhemmin Boyle tuli tunnetuksi Christians-yhtyeessä. Ratkaisevinta oli kuitenkin, että kappaleessa oli killerikertsi. Jopa nuivana pidetty Sounds-lehti myönsi arvostelussaan sen olleen ”nolottavan tarttuva”. Hitaasti kasvava single sijoittui ensin listalla sijalle 66, ennen kuin se nousi tasaisen varmasti sijalle kolme. Samalle sijalle kuin ”Souvenir” vuosikymmen aikaisemmin. ”Sailing on the Seven Seas” oli myös ensimmäinen OMD-single kymmeneen vuoteen, joka nousi Suomen singlelistalle. Edellisen kerran täällä OMD oli nähty listalla vuonna 1981 ”Enola Gay”-kappaleella.

TOP-10 -hitti oli myös ”Pandora’s Box”. Kappale oli perinteisemmin rakennettu ja listamenestystä paransi sekä esiintyminen ”Wogan” -talkshow’ssa että mieleenpainuva musiikkivideo, joka sisälsi alkuperäistä materiaalia Brooksin ”Pandora’s Box” -elokuvasta. ”Tällä viikolla OMD ei tiedä, ovatko he osa jotain joviaalia Hazell Dean -ryhmää vai jonkinlaisia kaihoisia melankolian kauppiaita”, NME kirjoitti arviossaan. ”Tämä antaa heille kuitenkin heidän voimansa toimia taiteen ja popin välisillä kaksijakoisilla alueilla.”

Levyä seurasi kaksiosainen kiertue, joka täydensi poikkeuksellisen paluun. Pink Museumin omistaja Hambi Haralambous näytteli avainroolia McCluskeyn uuden livebändin kokoamisessa, ja kaksi sen jäsentä näytteli myöhemmin avainrooleja OMD:n uran aikana 1990-luvulla. Haralambous oli levittänyt sanaa, että bändi etsi kosketinsoittajaa. Siihen vastasi Nigel Ipinson Rebel MC bändistä. Hän esitteli McCluskeylle rumpali Abe Juckesille ja kosketinsoittaja Phil Coxonille. Raw Unltdin oli tarkoitus toimia OMD:n lämppärinä kiertueen toisella osuudella, mutta tämä ei koskaan toteutunut. Bändi julkaisi vain yhden singlen ”In My Heart” ennen hajoamistaan.

Mitä tulee lehdistön reaktioon, arvostelut olivat ristiriitaisia, mutta tämä ei ollut mitään uutta OMD:n uralla. Q-lehdelle kirjoittanut Paul Davies kutsui ”Sugar Taxia” rauhalliseksi laadukkaiden kappaleiden albumiksi, joka palauttaa heidän maineensa syntetisoidun melankolian ja unenomaisten pop-kappaleiden mestareina”, kun taas NME:n Andrew Collins kutsui sitä ”Näppäräksi harjoitukseksi lyhyen kantaman syntetisaattoripopissa, joka enimmäkseen leijuu rikollisen yksinkertaistetussa fiiliksessä.” Vox-lehti ei ollut yhtä vaikuttunut. ”Sugar Tax hyötyy sujuvasta tuotannosta, ja McCluskey yrittää selvästi kirjoittaa albumin, jossa on emotionaalista vaihtelua”, kirjoitti Steve Malins. ”Tavanomaiset laulurakenteet ovat poistaneet vanhojen OMD-albumien kaltaiset turhat temput, mutta McCluskeyn ääni on rajallinen, hänen sanoituksensa unohdettavia ja hänen kirjoittamistaan lauluista puuttuu muistettavuus.”

Huolimatta arvosteluista ja myöhempien singlejulkaisujen haaleasta myynnistä ”Sugar Taxista” tuli lopulta OMD:n menestynein studioalbumi. ”Olen iloinen hänen menestyksestään”, Paul Humphreys sanoi Telegraph-fanilehdelle vuonna 1993. ”Olen myös iloinen OMD-nimen olemassaolosta. Olen iloinen siitä, että nimi ei vain kuollut kokonaan, koska teimme helvetin kovasti töitä 12 vuoden ajan tehdäksemme OMD:stä ikimuistoisen tavaramerkin.”

OMD:n uralla on tietysti useita käänteitä seuraavienkin vuosien aikana, mutta ”Sugar Tax” on edelleen tärkeä albumi heidän katalogissaan ja tärkeä virstanpylväs yhtyeen uralla. ”Sailing on the Seven Seas” ja ”Pandora’s Box” ovat kiinteä osa uudistetun synth-popin pioneerin live-setissä. Andy McCluskeylle voitto on edelleen makea.

Kappaleluettelo:

1. Sailing on the seven seas
2. Pandora’s box
3. Then you turn away
4. Speed of light
5. Was it something I said
6. Big town
7. Call my name
8. Apollo XI
9. Walking on air
10. Walk tall
11. Neon lights
12. All that glitters

Lähteet:
Electricity Club UK
Wikipedia
Record Mirror
Q Magazine
Record & Mart Buyer
Vox
Music & Technology
Classic Pop Magazine
Suomen listalevyt