Fyysisten äänitteiden myynti on laskenut dramaattisesti suoratoistopalveluiden vallatessa markkinoita, mutta vuonna 2023 käyrä lähti kunnolla nousemaan. Vinyylialbumeja myytiin 18,45% enemmän kuin vuotta aiemmin. Rahaa kilahti kassaan 19,9% eli noin puoli miljoonaa euroa enemmän. Mikään kultakaivoshan ei levykauppa enää näinä päivinä ole, sillä kaiken kaikkiaan uusia fyysisiä äänitteitä myytiin koko Suomessa vuoden 2023 aikana vain reilun 4,7 miljoonan euron edestä.
Kappalemääräisesti vinyylilevyjä myytiin melkein yhtä paljon kuin CD-levyjä, mutta kasvu vinyylien puolella on hurjempaa. CD-levyjäkin myytiin rahtusen verran enemmän kuin edellisvuonna, 2,41%. Ilahduttavaa joka tapauksessa, että kasvua on molemmissa formaateissa. Sen sijaan muiden CD-singlejen ja muiden ääniteformaattien puolella (niillä tarkoitettaneen esimerkiksi kasetteja ja musiikki-DVD-levyjä) suuntaus on laskeva.
Yhteensä Suomessa myytiin äänitteitä 355.577 kappaletta, mikä kuulostaa melko mitättömältä määrältä ainakin jos vertaa joihinkin huippuvuosiin. Vielä kymmenen vuotta sitten vuonna 2012 ensimmäisen kauden ”Vain elämää” -kokoelma myi yksin 178.000 kappaletta.
Fyysisistä äänitteistä on tullut eliitin harrastus ja vain uskollisimmat vanhan liiton musiikkidiggarit vannovat niiden nimeen. Myös levyjen julkaisijat ovat haistaneet tässä oivallisen markkinaraon ja nostaneet äänitteiden hintoja järjestelmällisesti kohti kipurajaa. Vauraimmat popparit eivät moisesta hätkähdä, vaan he ovat valmiita maksamaan lähes mitä vain saadakseen suosikkiartistinsa uuden – tai vanhan – julkaisun sormiinsa hypisteltäväksi. Ja kenties juuri tällä kohderyhmällä on ylimääräistä pätäkkää käytettävänään näinkin turhanpäiväisiin hankintoihin.
Tavallinen tallaaja saattaa ihmetellä ääneen, onko jossain kotitaloudessa vielä sellainen laite, jolla moisia kapistuksia saattaa pyörittää. Onhan niitä, eivätkä ne ole edes leipäkoneen takana kaapin perällä piilossa, vaan musiikkihuoneessa paraatipaikalla. Siinä on tunnelmaa, kun saa asetella vinyylin levylautaselle ja asettaa neulan uraan. Fiilis on sama, kun kaivat vitriinistä sen vähän paremman viskiputelin ja tarjoat illanistujaisissa herraseurueelle maistiaiset. Hameväki saa lipittää terassilla siideriä ja kuunnella Spotifyta. Ilman sovinismia uskon, että fyysisten äänitteiden ostaminen on varsin miehinen harrastus. Olen käynyt aika monilla levymessuilla.
Koska potentiaalinen asiakaskunta ikääntyy, on tarjontakin suunnattu heitä ajatellen. Aika harvan 2020-luvulla aloittaneen artistin tai yhtyeen julkaisuja julkaistaan fyysisinä levyinä. Poikkeuksia totta kai on, kuten on asiakaskunnassakin. Maailmaan on syntynyt uusi musiikinystävien sukupolvi sen jälkeen, kun vinyylialbumien julkaiseminen lopetettiin ensimmäisen kerran. Vaikka pari vuotta sitten juniorit tuskin tiesivät, mikä on vinyyli-LP, näkee kirpputoreilla nykyään varsin nuoren näköisiä miehiä pläräämässä älppäreitä tursuavaa lihalaatikkoa.
Kirpputoreista ja käytettyjen levyjen antikvariaateistakin puheenollen, on hinnoittelu karannut niissäkin vähän lapasesta. Etenkin kirppareilla virttyneestä vinyylistä saatetaan pyytää hulluja summia. Vaikka vinyyli onkin suurinta muotia, ei se tarkoita jokaisesta halkaisijaltaan 12-tuumaisesta mustasta muovilätkästä voi pyytää ihan mitä mieleen juolahtaa.
Levykauppiailla on sentään jonkinlainen käsitys hintatasosta, vaikka niissäkin näytetään lukevan Discogs-nimisen levynkeräilijöiden nettisivuston hinnoittelua kuin piru raamattua. Taannoin vierailin yhdessäkin helsinkiläisessä levykaupassa, jossa myyjä oli hätää kärsimässä kun Discogs oli tilapäisesti kaatunut. Saahan sieltä Discogsista osviittaa ottaa, mutta kannattaisi muistaa että ne ovat pyyntihintoja – eivät niitä hintoja, millä joku välttämättä itselleen hankkisi.
Mutta tärkein asiakasryhmä on takuulla yli 50-vuotiaat miehet. He ostavat nuoruutensa levyjä kenties jo kolmatta kertaa. Aikoinaan ne hankittiin tuoreeltaan vinyylinä, 1990-luvulla CD-levynä ja nyt upeana ”Special Collector’s Edition” -boxina, joka sisältää kaiken mahdollisen julkaisuun liittyvän materiaalin varhaisimmista artistin kylpyhuoneessaan tallentamista aihioista lähtien.
Itseltäkin löytyy esimerkiksi Soft Cell -yhtyeen esikoisalbumi ”Non-Stop Erotic Cabaret” kuuden CD-levyn ”The Ultimate Edition” -versiona, joka sisältää 93 raitaa. Alkuperäisellä albumilla oli vuonna 1981 kymmenen biisiä. Mukana on demoja, remixejä, live-versioita yms. Retropopparina olen tietenkin innoissani näistä uusista julkaisuista ja hyllystä löytyy lukuisien itselle rakkaiden bändien albumit vastaavanlaisina painoksina.
Kuuntelenko Soft Cellin olkkaridemoja? En tietenkään, mutta olo tuntuu turvalliselta kun ne ovat saatavilla (itse asiassa boxi on vielä kelmuissa, koska en ole raaskinut avata sitä). Ja kiva olisi, jos ihan kaikkea ei laitettaisi Spotifyihin ilmaiseksi jokaisen karvakorvan saataville. Valitettavan usein ne päätyvät sinnekin, mutta tämä kyseinen esimerkki ei onneksi vielä siellä ole. Itselleni tärkeintä on kuitenkin usein boksin mukana tuleva kansilehti tai peräti kirjanen, jossa käydään läpi levyn syntytarina mahdollisimman perusteellisesti. Sitä ei löydy suoratoistopalvelusta eikä sen sisältää informaatiota Wikipediasta.
Isot levy-yhtiöt näyttävät nykyään keskittyvän uuden musiikin julkaisemiseen ja back-katalogit on unohdettu. Onneksi kuvioon on tullut levy-yhtiöitä, jotka lisensoivat ne ja julkaisevat vanhoja klassikkoja uudelleen täydennettyinä laitoksina. Tietenkin voidaan olla montaa mieltä siitä, ovatko Kim Wilden 1990-luvun albumit ”klassikkoja”, mutta tietyissä piireissä niiden uudelleen julkaisua on odotettu kuin kuuta nousevaa. Britanniassa kiinnostavimmat lienevät Cherry Red Records ja Super Deluxe Edition. Suomessa samaa harrastaa ainakin Lipposen levy ja kasetti.
Suomessakin on herätty uudelleenjulkaisumarkkinoille ja monista paikallisista klassikoista on tehty tuoreet vinyylipainokset. Esimerkiksi Dingon 40-vuotis juhlaansa viettävästä esikoisalbumista ”Nimeni on Dingo” tai vaikkapa Hurriganesin legendaarisesta ”Roadrunner” -albumista. Musiikkituottajien kokoamalla fyysisten albumien viikoittaisella TOP-10-listalla 50 vuotta vanhat levyt ovat sulassa sovussa lomittain uutuuksien kanssa.
Painoksethan ovat vaatimattomia. Dingon levystä otettiin 200 kappaleen painos. Levy nousi ensimmäisellä listaviikollaan fyysisten levyjen tilastossa sijalle viisi ja putosi toisella viikollaan sijalle kahdeksan. Sen jälkeen levy putosi kärkikymmeniköstä, mutta sitä on levykaupoissa edelleen saatavilla eli loppuun koko painosta ei ole myyty. Kansainvälisissä julkaisuissa olen nähnyt mainostettavan jopa 3000 kappaleen painoksia.
Sen verran levyjä kuitenkin julkaistaan, että Suomeen vastikään avatussa uudessa vinyylilevytehtaassa on jopa jonoa. Suomi oli vuosia kokonaan vailla omaa levytehdasta, mutta kysyntää sellaiselle nähtävästi oli. Monista uusistakin levyjulkaisuista otetaan nyt ilahduttavan paljon vinyylipainoksia. Esimerkiksi viikolla 22/2024 fyysisten levyn TOP-kolmosen muodostivat Pariisin kevään, Karri Koiran ja Saimaan uudet albumit.
Rahanahneet levymogulit keksivät koko ajan myös uusia reittejä musafriikkien lompakoille. Tottahan merkittävät albumiuutuudet pitää julkaista useissa eri formaateissa ja pahimmassa tapauksessa vinyylistäkin otetaan viisi eri väristä painosta. Kukaan ei tahdo olla huono fani, joten hyllyyn on hankittava levy kaikissa sateenkaaren väreissä. Näin saadaan nopeasti myyntiluvut nousuun, kun jokainen Rollari-fani ostaa uutuuslevyn viitenä eri versiona sekä mahdollisesti vielä CD-levynä ja kasettina.
Myönnän itsekin höyrähtäneeni Pet Shop Boysin julkaistua uuden albuminsa ”Loneliness”. Varsinkin kun yhtyeen virallisessa nettikaupassa oli valmiiksi ostoskoriin klikattavissa ”bundle” johon kaikki eri versiot oli valmiiksi pakattu könttähintaan. Näin kotiini toimitettiin viikkoja sitten hetken huumassa tehdyn ennakkotilauksen jälkeen uutuuslevy vinyylinä, CD:nä ja kasettina. Saihan kaupan päälle Neil Tennantin ja Chris Lowen nimmaroiman postikortin, joka pyörii nyt tuossa pöydällä vailla määränpäätä.
Mutta jossain tulee hulluimmallakin friikillä raja vastaan. ABC-yhtyeen Martin Fry on kirjoittanut elämäkerran ”The Lexicon of Life”. Opuksen ”Collector’s Edition”, jota on painettu 350 kappaletta, on pakattu Saville Row’n kankaisiin – siis vastaaviin joista Martin Fryn pikkutakit on valmistettu. Mukana on kirjan lisäksi kullanväriselle vinyylille painettu LP, joka sisältää muutaman uuden kappaleen ja akustisia versioita vanhoista hiteistä, yhden harvinaiseksi kuvaillut vanhan CD-albumin sekä joitakin omakätisiä raapustuksia. Hintaa tällä kauniilla paketilla on vaivaiset 295 puntaa (plus postikulut ja nykyään Brexit-tullimaksut).
Jos erilaiset versiot ja painokset eivät vielä saaneet pankkitiliäsi tyhjäksi, ovat äänitemarkkinamiehet keksineet jälleen uuden rahareiän. Juuri kun luulit kokoelmasi olevan täydellinen ja sisältävän kaikista suosikkilauluistasi kaikki mahdolliset versiot kaikissa mahdollisissa formaateissa, ilmoille hiipii Bluray jolle suosikkilevysi musiikki on miksattu korvia huumavan mahtavaksi 5.1 monikanavaiseksi sinfoniaksi. Tuskin yhden miehen orkesterina tunnettu Howard Jones aavisti vuonna 1984, että hän voi 40 vuoden kuluttua kuulostaa sellaiselta?
Tässä vaiheessa täytyy olla kiitollinen siitä, että on viettänyt nuoruutensa pop-konserteissa lavan etureunassa kaiuttimien vieressä ja on siten jo valmiiksi puolikuuro. En erota hyvää saundia mökkiradion kasettisoittimen honinasta (onneksi Pet Shop Boys -uutuus löytyy myös kasettina). Itse en koskaan ole ollut hifisti, vaan arvostanut enemmän sisältöä kuin saundeja. Säveliä ja sanoja ja fiilistä.
Duran Durania arvosteltiin 1980-luvulla soittotaidosta, joten ovatkohan monikanavamiksaajat saaneet säädettyä nuotitkin kohdilleen? Toivottavasti eivät, sillä siinä soittotaidon puutteessa oli juuri suuri osa kasaripopin viehätystä. Siksi ”Rion” deluxe-painoksen kakkoslevyn demot ovat minulle kiinnostavampia, kuin Bluray 5.1. Mix. En onneksi edes omista niin hienoja laitteistoja, joilla voisin moisesta upeudesta nauttia. Tosin vahingossa olen tullut sellaisiakin hankkineeksi. Ultravoxin uudelleenjulkaisuissa Blurayt tulivat vielä kaupan päälle. Ei koskaan voi sanoa ei koskaan.
Lähde:
Ifpi
RETROPOPPARI 