”Vittu mitä politiikkaa”, on ikivanha Euroviisufanien hokema sutkautus jota on viljelty jo ainakin 1990-luvulta lähtien. Lausahdus on kirvonnut viisuihmisen huulilta silloin kun jokin ulkomusiikillinen aate on heijastunut lopputuloksiin. Euroviisut ovat tulvineet politiikkaa aina ja se on heijastunut niin äänestyskäyttäytymiseen, kuin musiikkiinkin. Viisuja on veisattu niin Berliinin muurin murtumisesta, kuin Euroopan yhdentymisestäkin. Toki rauhanlaulumaisessa hengessä, mutta on siellä laulettu aremmistakin aiheista.
Huhuttiin, että jo ensimmäisellä Israelin edustajalla vuonna 1973 olisi ollut luotiliivit esiintymisasunsa alla, vaikka Hamasia ei oltu vielä perustettukaan. Pari vuotta myöhemmin poliittinen lauluyhtye Agit-Prop esiintyi Suomen Euroviisukarsinnoissa kappaleella ”On jokin mikä yhdistää”. Siinä ei kuitenkaan ollut kyse Euroviisujen sloganin ”United by Music” mukaisesta musiikin yhdistävästä tekijästä eikä Euroopan yhdistymisestä, vaan ”Eräästä tietystä lokakuusta”.
Euroopassa on sodittukin aiemmin. Kroatian ja Bosnia-Hertsegovinan ensimmäiset euroviisuedustajat vuosina 1993-1994 kuvasivat taistelleensa tiensä viisuestradille yli miinakenttien tykkitulta väistellen ja saivat länsimaiselta yleisöltä pitkät suosionosoitukset. Ne varmasti lämmittivät mieltä. Armenia ja Azerbaidzan eivät kovasti rakasta toisiaan, mutta mahtuvat kuitenkin samalle lavalle. Sen verran armenialaisilla on kuitenkin itsesuojeluvaistoa, että kun vuonna 2012 Azerbaidzan isännöi kilpailua edellisvuotisen voittonsa ansiosta, Armenia jätti karkelot väliin.
Sodan runtelemalle kansalle on tärkeää olla osa myös Euroviisujen kaltaista yhteisöä. Ukraina on siitä tämän päivän ihmiselle mitä parhain esimerkki. Mutta ovatko viisuyhteisöön tervetulleita vain sodissa tappiolla olevat valtiot? Onko Euroviisuosallistuminen kovin mahdollinen sanktio hyökkääjälle? Jos ette nyt heti lopeta sotimista, ette saa laulaa Euroviisuissa.
Libanon halusi 2000-luvulla kovasti mukaan Euroviisuperheeseen ja he valitsivat jo edustussävelmänkin vuoden 2005 kilpailuun. Mutta kun selvisi, että Libanonin lait kieltävät israelilaisten henkilöiden esiintymisen valtakunnan televisioverkossa, oli maan pakko vetäytyä kisasta. Laulukilpailun henkeen kun kuuluu, että kaikki kilpailukappaleet pitää kuitenkin esittää kaikissa osallistujamaissa.
On eri asia poikkeaako maan asiantuntijaraatien tai puhelinäänestäjien musiikkimaku sitten niin paljon toisistaan, että Libanonista ei olisi Israelille pisteitä herunut. Azerbaidzanissa kuulemma joku on erehtynyt joskus äänestämään Armeniaa ja päässyt sen jälkeen selvittelemään asiaa poliisin kanssa. Onkohan kuulusteluissa kiistelty makuasioista?
Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajottua Euroviisut saivat lukuisia uusia osanottajamaita. Aluksi lännessä suivaannuttiin eniten siitä, että nämä ketaleet äänestävät Euroviisuissa vain toisiaan. Harvalla pikkuvaltiolla on kuitenkaan kymmentä naapurimaata, joten heidän on pakko antaa ääniä muillekin. Sama naapurirakkaus ei kuitenkaan päde Armeniassa ja Azerbaidzanissa. Eikä mitä ilmeisimmin olisi toiminut Libanonin ja Israelinkaan tapauksessa. Kreikan ja Kyproksen toisilleen vuosittain napsauttamat täydet pisteet ovat puolestaan aina aiheuttaneet muissa maissa vain huvittunutta hyrinää. Kuinka suloista.
Ovathan Skandinavian maatkin yleensä vetäneet yhtä köyttä. Mutta sehän kuulemma johtuu vain siitä, että heillä samanlainen kulttuuriperimä ja sitä kautta he pitävät samantyyppisestä musiikista. Kuten tunnettua, Suomihan ei kuulu Skandinaviaan. Kovasti haluaisimme kuulua ja siksi annamme aina ruotsalaisille runsaan pistepotin. Sama ei kuitenkaan toimi toisinpäin. Naapurirakkaus voi olla yksipuolistakin. Suomi on se naapurin mummo, joka kyttää verhonraosta.
On joka tapauksessa täysin absurdia Euroopan Yleisradioliitolta EBU:lta väittää, että Euroviisut on epäpoliittinen kilpailu. Periaatteessa Eurovision laulukilpailu perustettiinkin poliittisin tarkoitusperin. Vuonna 1956 toisesta maailmansodasta toipuva Eurooppa kaipasi jotain kivaa yhdessä tekemistä ja tällaiset laulelothan sopivat siihen kuin nenä päähän. Mutta koska kyseessä on myös kilpailu, nousee verenmaku suuhun ennemmin tai myöhemmin. Yllättävän pitkään eurooppalaiset tyytyivät vain laulamaan kilpaa. Mutta mitä enemmän kilpailevia tahoja mukaan on liittynyt, sitä enemmän kilpailu on siirtynyt muille taistelutantereille.
Politiikka on kulkenut siinä sivussa, mutta nykyään jopa poliitikot käyttävät Euroviisuja politiikkansa välineenä. Eikö ole politiikkaa, jos elinkeinoministeri ja kansanedutaja kehottavat sosiaalisessa mediassa äänestämään Euroviisuissa jotain tiettyä valtiota. Eivät siis parasta esitystä.
Ottamatta mitenkään kantaa siihen, tekikö EBU oikean päätöksen päästäessään tässä tilanteessa Israelin mukaan tämän vuoden Euroviisuihin, suosittelisin viisuihin uutta sääntöä. Jos osallistujamaa on osallisena mihin tahansa valtioiden väliseen konfliktiin, tulee sen pitää Eurovision laulukilpailuissa välivuosi. Tämä siis kaikkien osallistujamaiden delegaatioiden, työntekijöiden ja paikalle saapuneen yleisön turvallisuuden ja työrauhan vuoksi. Emme syyllistäisi yhtäkään osapuolta ja ennen kaikkea emme tekisi Euroviisuista politiikkaa. Poliittiset ristiriidat ratkottaisiin jossain muualla kuin viisulavalla.
Toisaalta, jos Euroviisuissa haluaa nauttia vain musiikista, onnistuu sekin. Nykymaailmassa uutistulva tukkii kännykät ja aivot, ja media maalaa taivaalle sellaiset uhkakuvat että järkähtämättömämmänkin musiikinystävän puntti alkaa tutista. Ovatko nämä viimeiset Euroviisut tai räjähtääkö koko Malmö Areena taivaan tuuliin illan päätteeksi. Väitän, että jos olisin elänyt koko viisuviikon erämaamökissä ja alkanut katselemaan suoraa finaalilähetystä kello 22:00 ilman suomenkielistä selostusta, en olisi tiennyt mistään epämukavuuksista mitään. ”Kas. Kylläpä oli Israelin laulu eurooppalaisille mieleinen”.
Pitkän linjan Euroviisufanina suhtaudun kilpailun uuteen suosioon hieman ristiriitaisin tuntein. Ihanaa, että maailmaan on syntynyt uusi euroviisuilijoiden sukupolvi, joka on riistänyt soihdun meiltä vanhoilta jääräpäiltä. Tai ”oudon camp-lahkon edustajilta”, kuten Yleisradion Euroviisuvastaava Anssi Autio meitä nimitti. Itse olen aina suhtautunut nuivasti melko yleisenä pidettyyn asenteeseen, että Euroviisut ovat glitteriä, glamouria ja seksuaalivähemmistöjen juhlaa. Parasta tämän vuoden viisuissa on se, että Ison-Britannian Olly Alexanderin kilpailukappale ”Dizzy” julkaistiin vinyylisinglenä.
Ikääntyvä valkoinen heteromieskin saa mielestäni edelleen tykätä Euroviisuista eikä sen asian suhteen tarvitse olla kaapissa. Valitettavasti laajentuminen tuo tullessaan aina myös laajemmat lieveilmiöt. Ennen saatoin laittaa internetin keskustelufoorumille julkisen kutsun kotiosoitteeni kera: ”Tervetuloa luokseni katselemaan Euroviisuja” ja ovikelloa pimputti henkilö, jota en ollut tavannut koskaan aiemmin. Nyt pitää vääntäytyä Nokia Areenalle.
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti