Elokuva-arvio: Hipgnosis-tiimin suunnittelema vinyylialbumien kansitaide ansaitsi oman elokuvansa

SQUARING THE CIRCLE: THE STORY OF HIPGNOSIS (2022) 101 min. NETFLIX
Ohjaus: Anton Corbijn

Bongasin Hipgnosis -taiteilijatiimistä kertovan dokkarin ”Hipgnosis ja legendaariset levynkannet” sattumalta Netflixin suosituksista. En ollut heistä koskaan aiemmin kuullutkaan. Varmasti asialleen vihkiytyneille Pink Floyd tai Led Zeppelin -faneille nimi on umpituttu. Joka tapauksessa varsin kiinnostavaksi katsaukseksi kyseiseen maailmaan dokumenttielokuva osoittautui.

Eikä vähiten ohjaajansa ansiosta. Anton Corbijn on allekirjoittaneelle paljon Hipgnosista tutumpi visualisti ja levynkansien suunnittelija. Onhan hänen aivoituksistaan lähtenyt hurja määrä Depeche Moden visuaalisesta ilmeestä, levyjen kansista ja musiikkivideoista. Tekijöidensä nimeä tutumpia minullekin olivat Hipgnosiksen tunnetuimmat teokset, kuten Pink Floydin ”Dark Side of the Moon” (1973) -albumin kansi.

Elokuvan tarinan runko pohjautuu toisen Hipgnosiksen perustajan Aubrey ”Po” Powellin haastatteluun. Po kertoo eläväisen tarkasti kollektiivin kaikki vaiheet vuodesta 1964 aina lorun loppuun asti. Hän tutustui anarkistiseen visualistiin Storm Thorgersoniin, joka hengaili Pink Floydin tyyppien kanssa. Yhtye alkoi saada nimeä ja he pyysivät nuoria taiteenopiskelijoita suunnittelemaan kannen toiseen albumiinsa ”A Saucerful of Secrets” (1968).

Tiimin toinen avainhenkilö Storm Thorgerson kuoli vuonna 2013, joten häntä pääsemme kuulemaan vain säilyneiden arkistonauhojen välityksellä. Niitä on onneksi säästynyt melko mittava määrä. Muiden henkilöiden haastatteluissa käy ilmi, että Storm oli ihmisenä äärimmäisen vaikea ja itsepäinen. ”Hankalin tapaamani ihminen”. ”Todella rasittava”. ”Harvinaisen tyly”. ”Töykeyden huipentuma”. Konflikteilta ei siis töiden lomassa vältytty.

Mielenkiintoisen miesten suunnittelutyöstä tekee sen ehdottomuus ja tarkkuus. Aikana jolloin ei käytetty tietokoneita tai photoshoppia, kaikki kuvattiin oikeasti. Kuten vaikkapa Led Zeppelinin albumin ”House of the Holy” (1973) kannen ikimuistoiset alastomat lapset. Toki alkeellisia leikkaa/liimaa tai värjäystekniikoita käytettiin.

Toisaalta tekijät itse taas pohtivat ovatko he edes taiteilijoita. Onko LP-levyn kansi taidetta? Stormin ideasta Pink Floydin albumille ”Atom Heart Mother” (1970) päätettiin tehdä kansi, joka ei tarkoittaisi yhtään mitään. Po matkusti maaseudulle ja nappasi kuvan ensimmäisestä näkemästään lehmästä (jonka nimi oli muuten Lulubelle III). Levyn kanteen ei tullut muuta kuin kyseinen nautaeläin, ei bändin tai levyn nimeä. Levy-yhtiö oli raivoissaan, mutta alistui kohtaloonsa ”taiteen nimessä”. Loppujen lopuksi he markkinoivat albumia isoilla lehmäjulisteilla ja pumpattavilla utareilla ja koko idea kääntyi itseään vastaan. Merkityksettömästä tuli ikoninen.

Hulluja ideoita kaksikolla riitti ja budjetit kasvoivat älyttömiin mittasuhteisiin. Kuvien eteen nähtiin käsittämätön määrä vaivaa ja työtä. Pink Floydin ”Wish YoU Were Here” (1975) -pitkäsoiton kannessa palava mies palaa oikeasti ja hän sai kuvausten seurauksena pahoja palovammoja. Mies oli päätyötään elokuvissa tehnyt stuntmies, joka kertoo ettei kukaan muista yhtäkään hänen tekemäänsä leffastunttia vaan kaikki muistavat hänet tästä yhdestä valokuvasta.

Paul Mccartneyn Wings-yhtyeen kokoelmalevyn ”Wings Greatest” (1978) kansikuvaa varten Po lensi Sveitsin alpeille kuvaamaan McCartneyn hankkiman patsaan lumihangessa. Jälkikäteen ihmeteltiin miksi ei vain kuvattu patsasta Britannissa studiossa vaikkapa suolakasan päällä. Se ei kuulunut Hipgnosiksen metodeihin. Jos kansikuvaan tarvittiin aavikko, työryhmä matkusti Saharaan.

Oman lisämausteensa dokumenttiin antaa Oasis-yhtyeestä tuttu Noel Gallagher, joka kertoo esimerkiksi hauskan tapauksen tyttärestään. Gallagher tuli kotiin palaverista, jossa suunniteltiin hänen seuraavan levynsä kansikuvaa. Tytär ei käsittänyt mistä on kyse. Lopulta muusikko selitti asian niin, että ”tiedäthän iTunesissa ne pienet kuvat kappaleiden kohdalla?”. ”Kyllä”. ”Suunnittelimme sellaista”. ”Pidetäänkö niitä varten palavereita?”. ”Kyllä! Ja se kuva maksaa 100.000 puntaa!” Lopussa Gallagherilta kysytään, miksei hän käyttänyt koskaan Hipgnosista? ”Ei ollut varaa”.

Dokumentti on ylistyslaulu albumien kansitaiteelle ja nimenomaan 12-tuumaisten vinyylialbumien kansille. Riippumatta taiteilijoiden satunnaisesta itsensä vähättelystä ja hulluimpien aivoitusten pistämistä LSD-huurujen piikkiin, niin onhan kiistatta kyse suuresta taiteesta. Ja nämä herrat ansaitsevat ilman muuta tulla nostetuksi jalustalle esimerkiksi juuri tällaisen heille omistetun huolellisesti tehdyn dokumenttielokuvan kautta.

Pink Floydin, Led Zeppelinin, Paul McCartneyn lisäksi dokkari suorastaan vilisee supertähtiä ja kuvia heidän albumeistaan, kuva- ja videomateriaalia kulissien takaa, rock-klassikoiden soidessa taustalla. Hipgnosis on luonut taidetta esimerkiksi seuraaville: Genesis, Peter Gabriel, Yes, Wishbone Ash, 10cc tai Black Sabbath. Po kertoo, että paneutuivat aina jokaiseen kokonaisuuteen sataprosenttisesti.

Sataprosenttista on myös dokumentin tekijöiden paneutuminen. Vaikka elokuvassa käydään läpi kymmenien kansikuvien tekoprosessit, ei missään vaiheessa hötkyillä tai hätiköidä. Tarinaa riittää ja sitä on jalostettu kuviin juuri optimaalinen määrä. Kiinnostavat knopit seuraavat toistaan.

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja lopulta rock-musiikki lakkasi olemasta taidetta. Siinä samalla myös kansitaiteen aikakausi päättyi. Po törmäsi studion ovella The Sex Pistols -solisti Johnny Rotteniin, jonka T-paidassa luki ”I Hate Pink Floyd”. Silloin hän ymmärsi, että 15-vuotias popfani ei välitä levyn kannessa leijailevasta porsaasta (Pink Floyd: ”Animals” 1977).

1980-luvulle tultaessa rajattoman budjetit kansitaiteet tulivat tiensä päähän. Niin tulivat myös useimmat yhtyeet joiden kanssa Hipgnosis oli tehnyt yhteistyötä. Musiikkivideot valtasivat alaa ja hetken aikaa kumppanukset yrittivät kokeilla siipiään myös sillä saralla, mutta liika perfektionismi ajoi heidät vaikeuksiin. Lopulta Storm ja Po ajautuivat välirikkoon ja mykkäkouluun. Yksi aikakausi popkulttuurissa tuli päätökseensä.

”Squaring the Circle: The Story of Hipgnosis” kertoo yhden kiinnostavan taustatarinan suurten rock-legendojen sivuraiteesta. Ja se tekee sen äärimmäisen mukaansatempaavasti ja visuaalisesti silmiä hivelevällä tavalla. Siis vaikka 1960-luvun proge tai ilmapallot aavikolla eivät kuulosta kirjoitettuna houkuttelevalta, kannattaa nämä 100 minuuttia elämästä uhrata pop-taiteelle.