Keikka-arvio: Mötley Crüe uransa huipulla Sveitsissä vuonna 1989

MÖTLEY CRÜE: DR. FEELGOOD TOUR
19.10.1989 Hallenstadion, Zürich, Sveitsi

Vieraskynä: Sami Lotila

Olin parikymppinen ukkeli, elämäni toisella interraililla ja juuri tullut Sveitsin paheelliseen Zürichiin, kun huomasin kadunvarressa ilmoituksen: Mötley Crüe saapuu Zürichin Hallenstadionille vanavedessään lämmittelijä Skid Row. En ollut vielä tuossa vaiheessa mikään armoton MC-fani, mutta pakkohan se oli lippu hommata keikalle – etenkin kun vaihtoehtona oli illan viettäminen youth hostelin pieruisissa tunnelmissa.

Paheelliseksi kutsun Zürichiä tässä siitä syystä, että oli vuosi 1989 ja Zürichin maailmankuulu Platzspitz eli Piikkipuisto oli vielä voimissaan. Oli siinä ihmettelemistä, kun aivan maailman ehkä kalleimman ostoskadun Bahnhofstrassen tuntumassa oli kokonainen iso puisto, jossa piikkihuumeita myytiin ja käytettiin aivan avoimesti. Siististi pukeutuneet pankkiirit ja pörssimeklarit kävivät lounastauolla hoitelemassa puistossa nopean fiksin hihaansa ja marssivat sitten takaisin vaativiin töihinsä.

Mutta, Skid Row avasi illan omalla setillään, josta jäi mieleen lähinnä vain se, että laulaja Sebastian Bachilla oli eräänlainen puhevika. Se puhevika ilmeni niin, että hänen puheessaan – tai pikemmin karjumisessaan – joka toinen sana oli “fuck”. Olin syksyllä 1989 vielä niin viaton ja rikkomaton, että pidin moista mauttomana ja tyylittömänä. Itse asiassa pidän vieläkin.

Sitten, lava levitettiin koko mittaansa ja (liian) pitkän odotuksen jälkeen Mötley Crüen karjut työnnettiin lavalle. Ukot olivat juuri julkaisseet uransa parhaan albumin “Dr. Feelgoodin”, joten mikäs sitä oli kiertää maailmaa markkinoimassa tätä hienoa biisipakettia. Itse asiassa keikan sveitsiläispromoottori nousi itsekin lavalle kertomaan koko kansalle, että “Dr. Feelgood” oli juuri noussut Billboardin paalupaikalle. Hän myös nimitti bändiä Los Angelesin pahoiksi pojiksi, mikä on liiankin totta, kun muistamme Vince Neilin ajaneen Hanoi Rocks -rumpali Razzlen kuoliaaksi autossaan. Vuonna 1989 Razzlen kuolemasta oli kulunut aikaa vasta viisi vuotta.

Olin lukenut etukäteen englanninkielisistä musiikkilehdistä, että nyt ovat Mötikkä-ukot täysin streittejä eivätkä ole vetäneet ainakaan huumeita pitkään aikaan, ja “Dr. Feelgood” -albumikin oli kuulemma äänitetty vesiselvänä. Se saattoi olla tottakin, mutta ainakin Zürichin keikalla herra Neil vaikutti jotenkin terästetyltä. Hän oli välillä skarppi, mutta myös hortoili ympäri lavaa h holtittomasti ja muun muassa unohti kerran, että missä kaupungissa ja maassa hän parhaillaan oikein on. Noh, sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Ääni Neilillä oli kumminkin kunnossa, toisin kuin nykyään.

Keikka sai lentävän lähdön “Dr. Feelgoodin” mainiolla rallilla “Kickstart My Heartilla” ja eteni sen jälkeen korkeaoktaanisena loppuun asti. Ainoan poikkeuksen teki keikan puolivälissä slovari “Home Sweet Home”, joka hiljensi kierrokset hetkeksi – ja saattoi olla koko keikan kohokohta. Keikkasetti sisälsi peräti kuusi biisiä “Dr. Feelgoodilta”, mikä ei ollut liioittelua, sillä lätty todella on osoittautunut kestäväksi pitkässäkin juoksussa.

Jo heti alkumetreillä tuli selväksi sekin, että bändin musiikillinen maestro on basisti Nikki Sixx. Hän piti showta yllä niinäkin hetkinä, kun Neililtä alkoi puhti jo loppua. Sixxhän on aina ymmärtänyt sen, että muusikon pitää myös näyttää hyvältä, ja coolilta hän tosiaan näytti pitkäkaulainen basso lanteillaan, nahkahousuissa ja ilman paitaa. Nykyäänhän tuskin kukaan haluaisi enää nähdä Sixxiä paidattomana (paitsi ehkä hautausurakoitsija), mutta vuonna 1989 ukko oli vielä kuosissa – vaikka oli legendan mukaan vetänyt vain kaksi vuotta aikaisemmin heroiiniöverit ja viettänyt kaksi minuuttia viimeisen rajan tuolla puolen.

Rumpupatteriston takana Tommy Lee veti omaa showtaan ja pitihän hänen päästä näyttämään kerran paljasta persettäänkin. Se oli ruma. Tommy on kelpo rumpali musiikillisestikin ja piti shown kasassa kulmikkaalla mutta jämerällä kompillaan. MC:llähän on aina ollut oma tunnistettava soundinsa ja ainakin minun mielestäni se menee pitkälti juuri Tommy Leen oivaltavan rumpaloinnin piikkiin. Hän myös soittaa tarkasti yhteen Sixxin räkäisen bassottelun kanssa. Mikäs siinä oli Mick Marsilla vedellä kitarallaan viiltoja ärhäkkäänä ellei jopa seksikkäänä pumppaavan kompin päälle.

Setlist.fm väittää, että tällä kyseisellä keikalla soolon heittivät vain Tommy Lee ja Mick Mars, mutta minä voin panna vaikka pääni ja koko omaisuuteni pantiksi siitä, että lisäksi Sixx heitti oman bassosoolonsa.

Keikan loppupuolella lavalle saatiin myös naiskauneutta, kun “Girls Girls Girlsin” aikana Neilin puristeltaviksi saapui pari seksikästä naisihmistä ja yksi moottoripyörä. Suutaan naiset eivät aukaisseet, ainakaan vielä keikan aikana, vaan he tyytyivät ketkuttelemaan itseään samalla kun Neil yritti näyttää mahdollisimman macholta pyörän selässä. Ainakin minulta pääsi tässä kohtaa pitkä röhönauru.

Aivan loppuun säästetty Elvis-cover “Jailhouse Rock” oli turha veto, mutta kokonaisuutena keikka oli vallan mainio. Mötiköillä on takataskussaan tukku hienoja biisejä ja bändi on tosiaankin aina ymmärtänyt sen, että katsojilla on oltava jotain muutakin seurattavaa kuin nippu soittimiaan käsitteleviä miehiä pieruisissa pöksyissään. Tuosta “soittimiaan käsitteleviä miehiä” -kohdasta tuleekin mieleeni, että jo vuonna 1989 moni uskoi MC:n käyttävän keikoillaan taustanauhoja ainakin basso-osuuksissa, ja ehkä osin lauluosuuksissakin. Oma mielipiteeni tähän on: en tiedä. Ainakin minusta tuntui Zürichin illassa siltä, että äijät hoitelivat musiikin ihan itse ilman mitään apuja, lukuun ottamatta ehkä paria kosketinsointua.

Pisteitä annan tälle keikalle neljä viidestä. Enää en menisi katsomaan Mötley Crüeta kirveelläkään, mutta 35 vuotta sitten Sveitsissä bändi oli ihan hyvässä vireessä, ja työmoraalikin oli kunnossa etenkin Nikki Sixxin ansiosta. Bändi oli paikkansa ansainnut listojen kärjessä.

Nämä kuultiin:

1. Kickstart my heart
2. Red hot
3. Piece of your action
4. Rattlesnake shake
5. Too young to fall in love
6. Shout at the devil
7. Live wire
8. Home sweet home
9. Same ol’ situation (S.O.S.)
10. Slice of your pie
11. Guitar solo
12. Drum solo
13. Smokin’ in the boys room
14. Looks that kill
15. Wild side
16. Girls, girls, girls
17. She goes down
18. Dr. Feelgood
19. Jailhouse rock