Kuva: MTV
Legendaarinen Levyraati palasi televisiovastaanottimiimme lauantaina. Musiikin ystäville kyseessä oli tärkeä hetki elämässä. Vai oliko? Maailma on muuttunut siitä, kun Levyraati oli yksi viikon odotetuimmista hetkistä. Musiikki on muuttunut helposti saatavammaksi ja uusien kappaleiden esittelykanavana lineaarinen TV ei tänä päivänä varmasti ole enää varteenotettavimpia.
Ohjelman tekijät ovatkin olleet isojen haasteiden edessä. Tuleeko ”somekansalta”, kuten iltapäivälehdet asian ilmaisevat, täysi tyrmäys? Tähän voisi jo ennen ensimmäisenkään kommenttikentän vilkaisua vastata, että tietenkin tulee. ”Somekansa” tyrmää kaiken. Heille ei kelpaa mikään.
Omasta mielestäni Levyraati onnistui kuitenkin yli odotusten. Olin lähestulkoon ällikällä lyöty. Onneksi vuosien 2002-2005 Levyraati-comeback oli unohdettu täysin ja ohjelmassa oli palattu sen alkuperäisille juurille. Suurin muutos oli se, että puheenjohtajan paikka oli siirretty raatilaistiskin oikeaan laitaan. Se aiheutti hämmennystä, sillä Jukka Virtanen istui aina rivistön vasemmassa reunassa. Muuten kaikki oli kuin vanhaan hyvään aikaan, aina pistenäyttöjä myöten.
Ohjelman emäntä Jenni Pääskysaari aiheutti etukäteen allekirjoittaneelle muutamia harmaita hiuksia, sillä en kuulu juontajattaren suurimpiin ihailijoihin. Hänkin onnistui tehtävässään ylivertaisesti. Antoi tilaa raatilaisten mielipiteille, mutta kuunteli silti analyyttisesti ja empaattisesti heidän kommenttejaan. Kaikkein parhaiten olivat esiintyjävalinnat osuneet kohdilleen kuitenkin vakioraatilaisten suhteen. Eläkkeelle siirtynyt levymoguli Asko Kallonen osoitti asiantuntemuksellaan, miksi oli uransa aikana ollut niin loistava työssään.
Kitaristi Mikko Kosonen toi läsnäolollaan tuntemusta pop-musiikin rakenteista. Hänen kohdallaan häiritsivät vain miltei TV-ruudun läpi tursuava rintakarvapöheikkö. Tankki täyteen -sarjan Emilia Viléniä lainatakseni ”Ei tarvitse julkisella paikalla tuolla tavalla karvojaan näytellä”. Toivottavasti tämä pieni puvustustekninen epäkohta korjataan tulevissa jaksoissa, sillä eihän Kosonen muissakaan TV-esiintymisissään ole jättänyt paitojaan napittamatta.
Radiotoimittaja Lina Schiffer oli itselleni uusi tuttavuus, mutta erittäin miellyttävä sellainen. Neidolla näyttää sana olevan täydellisesti hallussa ja musiikintuntemusta myöskin. Odotin lähetyksessä hänen näppäriä kommenttejaan melkein suurimmalla mielenkiinnolla. Jokaisessa jaksossa on myös kaksi vaihtuvaa raatilaista, joista toinen on tuttu julkisuudesta ja toinen ei. Ensimmäisessä jaksossa oli mukana Aikuiset -sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola, joka toi piristävän lisän vakiotuomareiden keskelle. Avausjakson tavis-raatilainen ei puolestaan saanut pisteilleen rakennettua kovin vakuuttavia perusteluja.
Uuden Levyraadin vakioraatilaisiin kuuluu vielä neljäskin jäsen, Väinö ”J:n poika” Karjalainen, jota ei vielä ensimmäisessä osassa nähty. Raatilaiset vaihtelevat ja neljästä vakinaamasta mukana on aina kolme. Karjalaisen mukanaolo on saanut ehkä enemmän julkisuutta, kuin muiden, mutta itse en jäänyt Väinöä avausjaksossa kaipaamaan. Sen verran vakuuttavaa työtä Kallonen, Kosonen ja Schiffer tekivät. Toki mielenkiinnolla odotan Väinö Karjalaisenkin Levyraati-debyyttiä, ja näillä näkymin aion todellakin katsoa jok’ikisen Levyraadin.
Seuraava iloinen yllätys oli kappalevalikoima, joka raatilaisten ruodittavaksi oli koottu. Vaikka seuraan mielestäni musiikkimaailman liikkeitä melko aktviisesti, olivat kaikki laulut itselleni entuudestaan tuntemattomia. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy positiiviseen yllätykseen, vaan se että kappaleet edustivat niin monipuolisesti suomalaista musiikkimaailmaa. En tiedä soiko Levyraadissa jatkossakin vain kotimaiset kappaleet, mutta ainakin nyt kaikki viisi laulua tulivat Suomesta.
Mukana oli niin tuttuja kuin tuntemattomiakin tekijöitä. Raatilaiset eivät nähneet musiikkivideoita eivätkä tienneet etukäteen mikä kappale on tulossa. Puheenjohtaja Pääskysaari kertoi ansiokkaasti esiintyjien taustoista pisteytysten ja mielipiteiden jälkeen, mikä osaltaan vakuutti että kyseisen kappaleen mukanaolo ohjelmassa oli ansaittua. Uskon kuitenkin, että esiintyminen Levyraadissa voi vielä 2020-luvullakin tuoda artistin uralle nostetta. Pohdin vain, riittääkö näin tuoreita tapauksia jokaisen viikon ohjelmaan jatkossakin.
Parempaa kuin itse kappaleet ohjelmassa olivat kuitenkin raatilaisten perustelut. Ne avasivat itselleni kappaletta syvemmin. Sain ahaa-elämyksiä, kun joku toinen perusteli miksi piti tai ei pitänyt kuulemastaan. Tämän on mielestäni Levyraadin tavoitekin. Lisäksi kommentit olivat valtaosin rakentavia ja hauskojakin. Toisin kuin ennen, ohjelman suola ei ole musiikki vaan ne mielipiteet.
Tavallaanhan Levyraati istuu myös tähän päivään, jossa jokaisella kanavalla pyörii jokin panelisti-ohjelma. Siis sellainen, jossa tiskin takana istuvat puhuvat päät yrittävät keksiä jotain vitsintynkää jostain annetusta aiheesta. Ne eivät ole koskaan olleet makuuni, mutta kun puheiden väliin istutetaan musiikkia, muuttuu tilanne täysin.
”Somekansan” mielestä perustelut olivat tietenkin liian lyhyitä tai liian pitkiä, mutta minusta ne olivat juuri sopivan pituisia. En odottanut lauantai-illan parhaaseen katseluaikaan tulevalta viihdeohjelmalta yhtään tämän syväluotaavampia mietteitä. Olihan kommentteja selkeästi myös editoitu, mutta varmasti olennainen välittyi ja ohjelman rakenne säilyi napakkana.
Toisaalta jäin miettimään, onko lauantai-ilta paras mahdollinen ohjelmapaikka tämäntyyppiselle ohjelmalle? Itsekin katsoin suorana lähetyksenä lineaarisesta vastaanottimestani samaan aikaan YLE TV1 -kanavan mainion Hengaillaan -visailun, joka sopii ainakin omaan lauantai-iltaani paremmin. Levyraati-tallenne soveltui mainiosti kiireettömään sunnuntaihini. Molemmissa ohjelmissahan on toki osallistava elementti. Hengaillaan -ohjelmassa voin briljeerata kotiväkeä maantiedon tietämykselläni ja Levyraadissa voimme kotisohvilla antaa kappaleille omat pisteemme. Eläköön lineaarinen televisio!
RETROPOPPARI 
Jätä kommentti